maanantai 14. joulukuuta 2015

Hän nukahti syliini

Missä lepäävät kaikki kätketyt tunteet? Minne hautautuvat ne pelot ja viiltävät ajatukset, joita emme halua tai pysty käsittelemään? Miten huolella ne ovatkaan hävinneet erilaisten kerrosten alle, kunnes...

Se voi olla tuoksu joka muistuttaa jostakin, ääni joka pysäyttää ja hyytää veren, paikka josta et koskaan saanut lohtua. Se iskee yleensä yllättäin ja järki käskee sitä lopettamaan. Ei se tietenkään kuuntele. Ei se usko. Se on kadotettu muisto ja hukattu tunne, jota ei koskaan haluttu tuntea eikä löytää.

Minut se yllätti tänään - seitsemän ja puoli vuotta myöhemmin. Olin tyttäreni kanssa sairaalassa. Neljävuotiaan tyräleikkaus on pieni ja harmiton operaatio. Neitokainen itse oli rohkea ja uskomattoman keskittynyt. Kaikki meni hyvin. Tunnelma oli rento ja leikkaussalin sinivihreä tunnelma saatteli tyttäreni uneen. Hän nukahti syliini. Äitiä kiitettiin ja kehotettiin lähtemään pois. Hän nukahti syliini...

- Tahdotko ottaa hänet syliin? kysyi kätilö ja piteli pientä hädin tuskin elossa sinnittelevää nyyttiä sylissään.  - Tahdotko? hän kysyi vielä.
Minä muistan, että pudistin päätäni. En tiedä tahdoinko, mutten ainakaan pystynyt. Jos olisin ottanut hänet syliin ja tuntenut lämmön katoavan käsistäni, olisinko pystynyt enää koskaan päästämään irti siitä tunteesta? Toisen kohdalla minulta ei enää kysytty. Lämpö oli jo lähtenyt.

Muistot vilahtelivat silmissäni kuin filmi, kulkiessani eteenpäin. Kätilön ääni kantautui korviini jostain kaukaa, niin kuin se olisi oikeasti ollut juuri nyt totta. Minä en ottanut häntä syliin. Minä en uskaltanut. Minä olin pelkuri. Minä jätin sylini tyhjäksi ja sellaiseksi se jäi - pitkäksi aikaa. Siihen syntyi uusia, mutten päästänyt niitä lähelle. Minä pelkäsin tuntea sitä lämpöä, joka saattaisi kadota taas.

Nyt minä kävelin saman sairaalan käytäviä. Jätin sen lämmön sylistäni, jota vihdoin olin oppinut rakastamaan, ja kävelin pois. Entä jos en saa sitä enää takaisin? Jos joku tekeekin virheen ja lämpö ei palaa syliini? Tunsin kurkkuani kuristavan enkä saanut enää henkeä. Riisuin kaulahuivini ja huohotin.
- Et itke! Ei nyt! Älä ole typerä, toistelin itselleni.

Kävelin aulaan ja riisuin takkini. Pyörrytti niin, että oli istuttava. Joku kysyi oliko kaikki hyvin. Minä huidoin sen pois ja soitin puhelun:
- Tule hakemaan mut kahville. Mun täytyy päästä täältä pois.

Pakotin itseni pukeutumaan takkiini ja vedin huivin takaisin ylleni. Pyyhin poskilleni karanneet kyyneleet kämmenselkään ja astuin ulos. Ulkona oli kylmä ja minä tärisin. Vedin takkini vetoketjun kiinni ja suljin samalla sen, mikä oli karannut. Ei nyt. Ei tänään. Tänään paistaa pitkästä aikaa aurinko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti