lauantai 27. heinäkuuta 2013

"Niin yksinkertaista voi vain onni olla..."

Hän otti aamiaiseksi palan Proseccomansikkakakkua, kaatoi kyytipojaksi kuohuviiniä ja hymyili auringossa kylpevälle peilikuvalleen ikkunanpinnassa. Voiko onni olla näin yksinkertaista, hän mietti, ja hätkähti itsekin sitä, kuinka kauan aikaa sitten oli viimeksi ollut näin onnellinen. Miten pitkän matkan hän olikaan kulkenut siitä, kun särkyi. Siitä, kun oli huutanut lattialla kivusta ja pelännyt kuolevansa suruun. Miten monta kyyneltä kevyempänä hän nyt olikaan tässä, kuin uudesti syntyneenä ja ehjänä. 


Hän käveli hitaasti peilille, kuin peläten peilikuvan olevan jotakin sellaista, mitä ei enää tuntisi. Niin pitkään vastaan oli tuijottanut vieraat kasvot, surusta väärät ja väsyneet. Hitaasti hän avasi silmänsä. Muutama uusi juova, vähän turvotusta eilisestä ja viisi vuotta aikaa iholla. "Muistatko vielä aikaa ennen surua? Muistatko?", hän kysyi ääneen peilikuvaltaan ja se vastasi hymyllä. Kyllä se muisti, muttei halunnut enää peilata niin kauas.


Hän jätti peilikuvansa hymyilemään itsekseen ja palasi proseccomansikkakakkunsa seuraan. Voi miten kaunis hän olikaan siinä, istuessaan ja syödessään epätavallista aamiaistaan, ja miten yksinkertaisen onnellinen hän siinä hetkessä oli.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti