sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Pedagoginen arvio...

Arvioitiin, havainnoitiin, testattiin ja tulkittiin. Neliportainen asteikko tai nelosesta kymppiin. Numero 5, tarvitset tukea. Tehostettua tukea? Kyllä, se on oikeus, ymmärrä se oikein, älä pahastu! Vähän kun tehostetaan, voit saada seiskankin. Arvosana 7 on ihan hyvä, kyllä siitä pitäisi iloita. Pedagoginen arvio ja oppimissuunnitelma. Hyvä, nyt sitten vaan oppimaan!

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Lapsen oikeus tukeen tulee turvattua, tai ainakin kirjattua. Lapsen oikeusturva paranee. Lapsen oikeus..?

Kirjataan ensin vahvuuden ja vasta sitten tavoitteet! "Suhtaudut myönteisesti koulutyöhön." No niin, nyt voidaankin sitten listata kaikki se, missä on vielä harjoittelemista tai haastetta tai pulmaa. Mutta hei, älä ota sitä negatiivisena asiana! Nyt oikeutesi tukeen on paremmassa mallissa!

On se hienoa, että lapsi saa olla osallisena! "Missä sinä olet mielestäsi hyvä? No sano vaan, rohkeasti! Ai et keksi mitään." (Kirjataan, ei keksi mitään.) Ja sitten huoltajat. "Kivasti auttelee kotona. On tosi hyvä tyyppi. Taitava matikassakin se on, tai no ainakin taitavampi kuin äitinsä!" Vähän naurua siihen ja kirjataan. Keskustelu jatkuu, mutta onko lapsi siinä oikeastaan mukana?

Vielä allekirjoitukset ja asia onkin sitten sillä selvä. Seurataan!

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Ja onhan siinä paljon hyvääkin, mutta ajatellaanpa oikein, mihin me lapsemme laitamme. Mitä me heiltä oikeastaan vaadimme? Opettaja, äiti ja isä kaikki paikalla puhumassa hänestä. Mukavaahan tuo olisi, mutta kun ollaan tehty jo arvio ja todettu, että tukea tarvitaan, että nyt ei kaikki ihan mene niin hyvin kuin voisi. Eikö asetelma olekin silloin jo vähän piinapenkkimäinen, vaikka tarkoitus olisikin miten hyvä tahansa? On hämmästyttävää, miten hyvin lapsemme noista tilanteista selviävät!

Käännetäänpä tämä malli nyt aikuisten maailmaan. Pomosi, kollegasi ja vaikkapa aviopuolisosi, kaikki puhumassa sinusta. On tehty arvio ja todettu, että nyt ei kaikki ihan mene niin hyvin kuin voisi. Pomosi tekee sinulle oppimissuunnitelmaa. Hänellehän on se vankin tietämys siitä, missä sinulla vielä on haastetta, pulmaa. "Missä sinä olet hyvä? Sano vain rohkesti." Olet mielestäsi monessakin asiassa melko verraton, mutta nyt ei oikein tule mitään mieleen. (Kirjataan, ei keksi mitään.) Ja sitten aviopuoliso. "Ihan hauska tyyppi, silloin kun ei ole työstressiä. Tekee hyvää ruokaa, vaikka mustapippuria onkin vähän liikaa." Vähän naurua siihen ja kirjataan. Keskustelu jatkuu, mutta oletko sinä siinä oikeastaan mukana?

Kuulet ja kuuntelet mitä kehitettävää sinulla on? Ota se toki positiivisena vastaan, vaikka pomosi onkin sitä mieltä, että nyt on tukiopetuksen paikka. Saat joka viikko tukea kokonaisen yhden ylimääräisen tunnin siihen, että sinua opetetaan opettamaan lapsia paremmin, tai siivoamaan paremmin, tai vain yksinkertaisesti tekemään työsi paremmin. Kuulet, että sosiaaliset taitosi vaativat vielä runsaasti harjoittelua ja että et oikein osaa toimia ryhmässä. Tähän saat onneksi kuraattorin apua tulevaisuudessa. Onhan se ihan kiva, vaikka et tiedäkään, mitä kuraattori tekee tai mikä tai kuka se oikestaan on.

Vielä allekirjoitukset ja sitten asia onkin sillä selvä. Nyt sinua sitten seurataan!

Kuinka moni oikeasti voi väittää, että näkisi omalla kohdalla tuollaisen tilanteen mukavana, osaisi ottaa sen ilolla vastaan ja näkisi sen mahdollisuutena?

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Onhan siinä paljon hyvääkin, mutta tulinpahan vaan ajatelleeksi, että onkohan se ihan vielä paras mahdollinen vai tarvitsisiko sille tehdä pedagoginen arvio?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti