sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Pedagoginen arvio...

Arvioitiin, havainnoitiin, testattiin ja tulkittiin. Neliportainen asteikko tai nelosesta kymppiin. Numero 5, tarvitset tukea. Tehostettua tukea? Kyllä, se on oikeus, ymmärrä se oikein, älä pahastu! Vähän kun tehostetaan, voit saada seiskankin. Arvosana 7 on ihan hyvä, kyllä siitä pitäisi iloita. Pedagoginen arvio ja oppimissuunnitelma. Hyvä, nyt sitten vaan oppimaan!

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Lapsen oikeus tukeen tulee turvattua, tai ainakin kirjattua. Lapsen oikeusturva paranee. Lapsen oikeus..?

Kirjataan ensin vahvuuden ja vasta sitten tavoitteet! "Suhtaudut myönteisesti koulutyöhön." No niin, nyt voidaankin sitten listata kaikki se, missä on vielä harjoittelemista tai haastetta tai pulmaa. Mutta hei, älä ota sitä negatiivisena asiana! Nyt oikeutesi tukeen on paremmassa mallissa!

On se hienoa, että lapsi saa olla osallisena! "Missä sinä olet mielestäsi hyvä? No sano vaan, rohkeasti! Ai et keksi mitään." (Kirjataan, ei keksi mitään.) Ja sitten huoltajat. "Kivasti auttelee kotona. On tosi hyvä tyyppi. Taitava matikassakin se on, tai no ainakin taitavampi kuin äitinsä!" Vähän naurua siihen ja kirjataan. Keskustelu jatkuu, mutta onko lapsi siinä oikeastaan mukana?

Vielä allekirjoitukset ja asia onkin sitten sillä selvä. Seurataan!

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Ja onhan siinä paljon hyvääkin, mutta ajatellaanpa oikein, mihin me lapsemme laitamme. Mitä me heiltä oikeastaan vaadimme? Opettaja, äiti ja isä kaikki paikalla puhumassa hänestä. Mukavaahan tuo olisi, mutta kun ollaan tehty jo arvio ja todettu, että tukea tarvitaan, että nyt ei kaikki ihan mene niin hyvin kuin voisi. Eikö asetelma olekin silloin jo vähän piinapenkkimäinen, vaikka tarkoitus olisikin miten hyvä tahansa? On hämmästyttävää, miten hyvin lapsemme noista tilanteista selviävät!

Käännetäänpä tämä malli nyt aikuisten maailmaan. Pomosi, kollegasi ja vaikkapa aviopuolisosi, kaikki puhumassa sinusta. On tehty arvio ja todettu, että nyt ei kaikki ihan mene niin hyvin kuin voisi. Pomosi tekee sinulle oppimissuunnitelmaa. Hänellehän on se vankin tietämys siitä, missä sinulla vielä on haastetta, pulmaa. "Missä sinä olet hyvä? Sano vain rohkesti." Olet mielestäsi monessakin asiassa melko verraton, mutta nyt ei oikein tule mitään mieleen. (Kirjataan, ei keksi mitään.) Ja sitten aviopuoliso. "Ihan hauska tyyppi, silloin kun ei ole työstressiä. Tekee hyvää ruokaa, vaikka mustapippuria onkin vähän liikaa." Vähän naurua siihen ja kirjataan. Keskustelu jatkuu, mutta oletko sinä siinä oikeastaan mukana?

Kuulet ja kuuntelet mitä kehitettävää sinulla on? Ota se toki positiivisena vastaan, vaikka pomosi onkin sitä mieltä, että nyt on tukiopetuksen paikka. Saat joka viikko tukea kokonaisen yhden ylimääräisen tunnin siihen, että sinua opetetaan opettamaan lapsia paremmin, tai siivoamaan paremmin, tai vain yksinkertaisesti tekemään työsi paremmin. Kuulet, että sosiaaliset taitosi vaativat vielä runsaasti harjoittelua ja että et oikein osaa toimia ryhmässä. Tähän saat onneksi kuraattorin apua tulevaisuudessa. Onhan se ihan kiva, vaikka et tiedäkään, mitä kuraattori tekee tai mikä tai kuka se oikestaan on.

Vielä allekirjoitukset ja sitten asia onkin sillä selvä. Nyt sinua sitten seurataan!

Kuinka moni oikeasti voi väittää, että näkisi omalla kohdalla tuollaisen tilanteen mukavana, osaisi ottaa sen ilolla vastaan ja näkisi sen mahdollisuutena?

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Onhan siinä paljon hyvääkin, mutta tulinpahan vaan ajatelleeksi, että onkohan se ihan vielä paras mahdollinen vai tarvitsisiko sille tehdä pedagoginen arvio?

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Ihan pelkkä äiti ja paljon PALJON muutakin!

Äitiys, tuo ikiaikainen ja silti niin tuore ilmiö! On suorastaan POP olla nyt IN äitiydessä. Pohdinnat "hyvästä äitiydestä" tulee vastaan väkisinkin joka tuutista, vaikka kuinka koittaisi vältellä...

"Kestovaippaillaanko teillä?"
"Perhepeteilläänkö teillä?"
"Toteutetaanko teillä kiintymyssuhdevanhemmuutta?"
"Etkö sä täysimetä enää?"
"Vieläkö sä imetät?"
"Me&I vai POP vai PdX?"

"Kotihoito, päivähoito, kokopäivähoito, puolipäivähoito...?" AVOHOITO!

Kun substantiiveista tulee adjektiiveja ja äitiydestä tehdään uskonto tai oma filosofiansa, minä hyppään pois kyydistä.

Palataanpa hetkeksi pieneen tupaan Koski T.L:ään, jossa nuori äiti odottaa ensimmäistä lastaan. Lehmät on lypsettävä, siat ja kanat ruokittava ja muutkin maatilan työt hoidettava. Lapsi syntyy ja kaikki hyvin onneksi! Arki jatkuu. Sama pieni emäntä odottaa pian toistaan. Lehmät on lypsettävä, siat ja kanat ruokittava ja muutkin maatilan työt hoidettava. Tähän päälle vielä vuoden ikäinen tyttökin siinä jaloissa leikkii. Toinen lapsi syntyy. Kaikki hyvin onneksi ja arki jatkuu! Alle vuoden ikäisenä tuo toinen kuolee yllättäin. Kamalaa, aivan hirvittävää! Mitään ei olisi ollut tehtävissä, ei edes nykyaikaisella lääketieteen tietämyksellä. Arki jatkuu, koska sen on jatkuttava. Se ensimmäinen leikkii siinä jaloissa ja lehmät on lypsettävä, siat ja kanat ruokittava ja muutkin maatilan työt hoidettava. Kolmas, neljäs ja viideskin lapsi syntyy siihen taloon, tuolle pienelle emännälle. Kaikki hyvin taas, onneksi! Ja arki jatkuu. Ei ole blogia, jossa purkaa sydäntään, ei ole liikaa vaihtoehtoja joista valita. On vain arki ja oma järki, johon on luotettava.

Miksi, voi miksi äitiys on nykyään niin paisunut ilmiö? Miksi kaikki valinnat ovat joko oikein tai väärin? Miksi joku aina arvostelee? Miksi kaikki valinnat pitää aina jotenkin perustella jollekin, joko naapurin äidille, puiston tätille tai yhteiskunnalle?

 Minä koitan vielä elää omassa pienessä kuplassani luottaen omaan järkeeni ja siihen, että teen ihan ok suorituksen, vaikka en siihen sen syvempää teoriaa ole etsinytkään tueksi. Olen käyttänyt kantoliinaa, Mandukaa, Baby Björnia ja rattaita, olen pukenut lapsilleni Pampersia, Muumia, kestovaippaa ja halpisvaippaa, olen imettänyt ja antanut korviketta, olen hoitanut itse ja vienyt hoitoon, olen ostanut ja pukenut POPpia, Me&Ita, PdXia, Lindexiä, Seppälää ja Prismaa, olen soseuttanut itse ja kauhonut Pilttiä ja Bonaa, olen tehnyt makaronilaatikkoa itse ja antanut Saarioisten äitien tehdä sen meille välillä, olen antanut tuijottaa telkkaria ja tehnyt palapeliä, olen ostanut kehittäviä virikeleluja ja mukavia muovileluja, olen huutanut, riehunut, räyhännyt, olen uhkaillut, kiristänyt ja lahjonut, olen sylitellyt ja silitellyt, pyytänyt anteeksi ja saanutkin, laittanut jäähylle ja joskus unohtanut sinne hetkeksi, olen ollut läsnä ja poissa...

... silti eniten kaikista, olen rakastanut! Eikö se riitä?

Minä uskon, että äitiyttä voi, saa ja pitää toteuttaa omana itsenään omaa järkeään käyttäen ja niin, että se tuntuu itsestä hyvältä. Olenko yksin tässä uskossani? ;)