lauantai 27. heinäkuuta 2013

"Niin yksinkertaista voi vain onni olla..."

Hän otti aamiaiseksi palan Proseccomansikkakakkua, kaatoi kyytipojaksi kuohuviiniä ja hymyili auringossa kylpevälle peilikuvalleen ikkunanpinnassa. Voiko onni olla näin yksinkertaista, hän mietti, ja hätkähti itsekin sitä, kuinka kauan aikaa sitten oli viimeksi ollut näin onnellinen. Miten pitkän matkan hän olikaan kulkenut siitä, kun särkyi. Siitä, kun oli huutanut lattialla kivusta ja pelännyt kuolevansa suruun. Miten monta kyyneltä kevyempänä hän nyt olikaan tässä, kuin uudesti syntyneenä ja ehjänä. 


Hän käveli hitaasti peilille, kuin peläten peilikuvan olevan jotakin sellaista, mitä ei enää tuntisi. Niin pitkään vastaan oli tuijottanut vieraat kasvot, surusta väärät ja väsyneet. Hitaasti hän avasi silmänsä. Muutama uusi juova, vähän turvotusta eilisestä ja viisi vuotta aikaa iholla. "Muistatko vielä aikaa ennen surua? Muistatko?", hän kysyi ääneen peilikuvaltaan ja se vastasi hymyllä. Kyllä se muisti, muttei halunnut enää peilata niin kauas.


Hän jätti peilikuvansa hymyilemään itsekseen ja palasi proseccomansikkakakkunsa seuraan. Voi miten kaunis hän olikaan siinä, istuessaan ja syödessään epätavallista aamiaistaan, ja miten yksinkertaisen onnellinen hän siinä hetkessä oli.


torstai 18. heinäkuuta 2013

Carpe diem!

Oijoi miten pitkä tauko onkaan ollut kirjoittamisessa! Eikö ole ollut mitään sanottavaa? Väärin! Ne jotka minut tuntevat, tietävät, että sanottavaa kyllä riittää. Mutta mikä sitten on estänyt kirjoittamisen? Päällimmäinen syy on onnellisuus. Kun olen onnellinen, ei minulla ole tarvetta kirjoittaa. Kohnotan niin vauhdilla onnellisena eteenpäin, ettei siinä ehdi alas ajatuksiaan kirjoittelemaan.

No mistä sitten olen onnellinen? Terveydestä, perheestä, auringosta, lomasta ja uudesta velasta! KYLLÄ! Ihan oikean ensimmäisen täysin turhan velan ansiosta olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Eikö olekin ihmeellistä?

Olemme mieheni kanssa jo kuusi kesää haaveilleet omasta veneestä. "Voi jos olisi pieni paatti niin..." Näin on alkanut usein kesäiset unelmointimme. Nyt viikko sitten me teimme turhimmista päätöksistämme parhaimman pitkästä aikaa. Me päätimme ostaa veneen. Kaikki tapahtui äkkiä ja sopiva paattikin ilmestyi eteemme nostattaen sen oikean vatsanpohjatunteen.

"Nyt kun meillä on paatti, niin..." Näin alkaa useimmat unelmamme nyt! Eikö olekin mahtavaa?

Carpe diem, uskalla ja toteuta, muista elää, älä vain suorita!

Hiiohoi, minä taidan lähteä nyt veneilemään! ;)

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Pedagoginen arvio...

Arvioitiin, havainnoitiin, testattiin ja tulkittiin. Neliportainen asteikko tai nelosesta kymppiin. Numero 5, tarvitset tukea. Tehostettua tukea? Kyllä, se on oikeus, ymmärrä se oikein, älä pahastu! Vähän kun tehostetaan, voit saada seiskankin. Arvosana 7 on ihan hyvä, kyllä siitä pitäisi iloita. Pedagoginen arvio ja oppimissuunnitelma. Hyvä, nyt sitten vaan oppimaan!

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Lapsen oikeus tukeen tulee turvattua, tai ainakin kirjattua. Lapsen oikeusturva paranee. Lapsen oikeus..?

Kirjataan ensin vahvuuden ja vasta sitten tavoitteet! "Suhtaudut myönteisesti koulutyöhön." No niin, nyt voidaankin sitten listata kaikki se, missä on vielä harjoittelemista tai haastetta tai pulmaa. Mutta hei, älä ota sitä negatiivisena asiana! Nyt oikeutesi tukeen on paremmassa mallissa!

On se hienoa, että lapsi saa olla osallisena! "Missä sinä olet mielestäsi hyvä? No sano vaan, rohkeasti! Ai et keksi mitään." (Kirjataan, ei keksi mitään.) Ja sitten huoltajat. "Kivasti auttelee kotona. On tosi hyvä tyyppi. Taitava matikassakin se on, tai no ainakin taitavampi kuin äitinsä!" Vähän naurua siihen ja kirjataan. Keskustelu jatkuu, mutta onko lapsi siinä oikeastaan mukana?

Vielä allekirjoitukset ja asia onkin sitten sillä selvä. Seurataan!

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Ja onhan siinä paljon hyvääkin, mutta ajatellaanpa oikein, mihin me lapsemme laitamme. Mitä me heiltä oikeastaan vaadimme? Opettaja, äiti ja isä kaikki paikalla puhumassa hänestä. Mukavaahan tuo olisi, mutta kun ollaan tehty jo arvio ja todettu, että tukea tarvitaan, että nyt ei kaikki ihan mene niin hyvin kuin voisi. Eikö asetelma olekin silloin jo vähän piinapenkkimäinen, vaikka tarkoitus olisikin miten hyvä tahansa? On hämmästyttävää, miten hyvin lapsemme noista tilanteista selviävät!

Käännetäänpä tämä malli nyt aikuisten maailmaan. Pomosi, kollegasi ja vaikkapa aviopuolisosi, kaikki puhumassa sinusta. On tehty arvio ja todettu, että nyt ei kaikki ihan mene niin hyvin kuin voisi. Pomosi tekee sinulle oppimissuunnitelmaa. Hänellehän on se vankin tietämys siitä, missä sinulla vielä on haastetta, pulmaa. "Missä sinä olet hyvä? Sano vain rohkesti." Olet mielestäsi monessakin asiassa melko verraton, mutta nyt ei oikein tule mitään mieleen. (Kirjataan, ei keksi mitään.) Ja sitten aviopuoliso. "Ihan hauska tyyppi, silloin kun ei ole työstressiä. Tekee hyvää ruokaa, vaikka mustapippuria onkin vähän liikaa." Vähän naurua siihen ja kirjataan. Keskustelu jatkuu, mutta oletko sinä siinä oikeastaan mukana?

Kuulet ja kuuntelet mitä kehitettävää sinulla on? Ota se toki positiivisena vastaan, vaikka pomosi onkin sitä mieltä, että nyt on tukiopetuksen paikka. Saat joka viikko tukea kokonaisen yhden ylimääräisen tunnin siihen, että sinua opetetaan opettamaan lapsia paremmin, tai siivoamaan paremmin, tai vain yksinkertaisesti tekemään työsi paremmin. Kuulet, että sosiaaliset taitosi vaativat vielä runsaasti harjoittelua ja että et oikein osaa toimia ryhmässä. Tähän saat onneksi kuraattorin apua tulevaisuudessa. Onhan se ihan kiva, vaikka et tiedäkään, mitä kuraattori tekee tai mikä tai kuka se oikestaan on.

Vielä allekirjoitukset ja sitten asia onkin sillä selvä. Nyt sinua sitten seurataan!

Kuinka moni oikeasti voi väittää, että näkisi omalla kohdalla tuollaisen tilanteen mukavana, osaisi ottaa sen ilolla vastaan ja näkisi sen mahdollisuutena?

Aikuisten järjestämä järjestelmä ja tietysti ajateltu parasta. Onhan siinä paljon hyvääkin, mutta tulinpahan vaan ajatelleeksi, että onkohan se ihan vielä paras mahdollinen vai tarvitsisiko sille tehdä pedagoginen arvio?

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Ihan pelkkä äiti ja paljon PALJON muutakin!

Äitiys, tuo ikiaikainen ja silti niin tuore ilmiö! On suorastaan POP olla nyt IN äitiydessä. Pohdinnat "hyvästä äitiydestä" tulee vastaan väkisinkin joka tuutista, vaikka kuinka koittaisi vältellä...

"Kestovaippaillaanko teillä?"
"Perhepeteilläänkö teillä?"
"Toteutetaanko teillä kiintymyssuhdevanhemmuutta?"
"Etkö sä täysimetä enää?"
"Vieläkö sä imetät?"
"Me&I vai POP vai PdX?"

"Kotihoito, päivähoito, kokopäivähoito, puolipäivähoito...?" AVOHOITO!

Kun substantiiveista tulee adjektiiveja ja äitiydestä tehdään uskonto tai oma filosofiansa, minä hyppään pois kyydistä.

Palataanpa hetkeksi pieneen tupaan Koski T.L:ään, jossa nuori äiti odottaa ensimmäistä lastaan. Lehmät on lypsettävä, siat ja kanat ruokittava ja muutkin maatilan työt hoidettava. Lapsi syntyy ja kaikki hyvin onneksi! Arki jatkuu. Sama pieni emäntä odottaa pian toistaan. Lehmät on lypsettävä, siat ja kanat ruokittava ja muutkin maatilan työt hoidettava. Tähän päälle vielä vuoden ikäinen tyttökin siinä jaloissa leikkii. Toinen lapsi syntyy. Kaikki hyvin onneksi ja arki jatkuu! Alle vuoden ikäisenä tuo toinen kuolee yllättäin. Kamalaa, aivan hirvittävää! Mitään ei olisi ollut tehtävissä, ei edes nykyaikaisella lääketieteen tietämyksellä. Arki jatkuu, koska sen on jatkuttava. Se ensimmäinen leikkii siinä jaloissa ja lehmät on lypsettävä, siat ja kanat ruokittava ja muutkin maatilan työt hoidettava. Kolmas, neljäs ja viideskin lapsi syntyy siihen taloon, tuolle pienelle emännälle. Kaikki hyvin taas, onneksi! Ja arki jatkuu. Ei ole blogia, jossa purkaa sydäntään, ei ole liikaa vaihtoehtoja joista valita. On vain arki ja oma järki, johon on luotettava.

Miksi, voi miksi äitiys on nykyään niin paisunut ilmiö? Miksi kaikki valinnat ovat joko oikein tai väärin? Miksi joku aina arvostelee? Miksi kaikki valinnat pitää aina jotenkin perustella jollekin, joko naapurin äidille, puiston tätille tai yhteiskunnalle?

 Minä koitan vielä elää omassa pienessä kuplassani luottaen omaan järkeeni ja siihen, että teen ihan ok suorituksen, vaikka en siihen sen syvempää teoriaa ole etsinytkään tueksi. Olen käyttänyt kantoliinaa, Mandukaa, Baby Björnia ja rattaita, olen pukenut lapsilleni Pampersia, Muumia, kestovaippaa ja halpisvaippaa, olen imettänyt ja antanut korviketta, olen hoitanut itse ja vienyt hoitoon, olen ostanut ja pukenut POPpia, Me&Ita, PdXia, Lindexiä, Seppälää ja Prismaa, olen soseuttanut itse ja kauhonut Pilttiä ja Bonaa, olen tehnyt makaronilaatikkoa itse ja antanut Saarioisten äitien tehdä sen meille välillä, olen antanut tuijottaa telkkaria ja tehnyt palapeliä, olen ostanut kehittäviä virikeleluja ja mukavia muovileluja, olen huutanut, riehunut, räyhännyt, olen uhkaillut, kiristänyt ja lahjonut, olen sylitellyt ja silitellyt, pyytänyt anteeksi ja saanutkin, laittanut jäähylle ja joskus unohtanut sinne hetkeksi, olen ollut läsnä ja poissa...

... silti eniten kaikista, olen rakastanut! Eikö se riitä?

Minä uskon, että äitiyttä voi, saa ja pitää toteuttaa omana itsenään omaa järkeään käyttäen ja niin, että se tuntuu itsestä hyvältä. Olenko yksin tässä uskossani? ;)

torstai 28. helmikuuta 2013

HYVÄÄ HUAMENTAAAAAAA! ;)

"Mä nautin siitä tunteesta kun sanon hyvää huomenta
Ja näen jotain riemua ohikulkijan ilmeestä
Mä tanssin yksin kadulla
Ja pidän ovet avoinna
Ja nautin joka hetken jälkeen lisää elämästä..." 


Siinä yllättävänkin viisasta sanailua Haloo Helsingiltä!



Mulla oli tässä yks aamu varsinainen "herätyshetkinen", kun oikein kunnon parisuhdetappeluillan jälkeen aamukin vielä oli pilalla. Kello 6.45 aviomiehen kellon pirahtaessa soimaan, hän virkkoi varsin epäystävällisesti: "Sori, mä en nyt todellakaan sua tänä aamuna nouse auttamaan." OK. Eipä kai siinä sitten mitään... Autan itse itseäni, saatana! Uskomattoman pahalla tuulella marssin alakertaan ja päätin koko sydämeni pohjasta, etten todellakaan auta myöskään takaisin. Päätin keittää kahvia vain ja ainoastaan itselleni riittävästi, laittaa auton pistokkeen vain omaan autooni ja katsoa muutenkin, että kaikki mihin voin vaikuttaa, teen ja laitan niin, että se on miehelleni mahdollisimman hankalaa.

Siinä kahvilusikkaa tempoessani purkista, päässäni naksahti jokin palkki oikeaan asentoon! Ei ei ei, seis! Nyt tämä meneen väärin! En halua pilata omaa päivääni näin... 

Niinpä vaihdoin täysin suunnitelmaa. Keitin kahvia tarpeeksi niin, että siitä varmasti riittäisi miehellenikin, laitoin molempiin autoihin pistokkeet paikoilleen, jotta varmasti miehellänikin olisi lämmin auto valmiina kyydittämään hänet työmatkalle. Muutenkin pidin huolen siitä, että kaikki mihin voin vaikuttaa olisi tehty ja laitettu juuri niin, että se olisi miellyttävää ja mieheni aamua helpottavaa. 

Varmistaakseni sen, ettei hyvät tekoni vain mene ohi tai jää ilman ansaitsemaansa huomiota, asetin post it -lappuja kaikkien hyvien tekojeni yhteyteen. Kahvinkeittimeen liimasin tarran jossa luki: "Auttaminen on iloinen asia!" Auton pistokkeeseen teippasin tekstin: "Lämmin auto on aamun pelastus!" Jääkaappiin teippasin: "Hyvää huomenta rakas!" Ulko-oveen tottakai taiteilin tekstin: "Saat anteeksi! Kaikki erehtyvät joskus!" 

VOI VOI kuulkaa ihmiset miten hyvä päivä siitä tulikaan minulle! ;) 

Ole oma pomosi ja muokkaa omasta päivästäsi aina sellainen, jossa sinulla on syytä hymyyn ja iloon! Jokainen meistä kuitenkin loppujen lopuksi on oman onnensa seppä ja voihan sitä siinä sivussa takoa vähän hymyä ja iloa muidenkin kanssakulkijoiden elämään, eikö?!

lauantai 9. helmikuuta 2013

"Voisitko sä...?"

"Voisitko sä jo alkaa aikuistumaan?" Siinäpä lause, joka kaipaa minusta hurjan paljon avaamista. Mitä se tarkoittaa? Kuka määrittelee aikuismaisen käytöksen? Mikä tekee jostakin aikuisen ja mikä taas aikuismaisen?

Tuo lause on kaikessa latistavuudessaan yksi ällöttävimpiä lauseita maailmassa, siis minun mielestäni. Se syntyy paheksunnasta, kateudesta, hämilleen menemisestä ja siitä kun joku uskaltaa elää ja taas toinen ei. Syntyy se tietysti myös huolesta, murheesta ja aidosta välittämisestäkin. 

Katsotaanpas! 

Pekka ja Matti ovat 22-vuotiaita nuorukaisia Loimaalta. Viikonloppuisin he viettävät aikaansa kylillä hengaillen ja kaljaa siemaillen. Matilla on sigamagee uusi auto, joku Toyota tai jotakin. Karvanopat ja kaikki! Eräänä lauantaina pojat päättävät vähän kokeilla, miten lujaa autolla pääsee. Hyvä ja hauska idea, aikuisten maailmassa ehkä melko tyhmä ja vastuuton, mutta onneksi mitään ei sattunut!

Saara ja tytöt 25-40jajotakin ovat laivalla. Aikaa kulutetaan luonnollisesti viiniä siemaillen ja drinkkejä nauttien. Jossakin vaiheessa nauttiminen luonnollisesti karkaa sen verran käsistä, että humallutaan oikein kunnolla ;). Flirttaillaan, härnätään, tutustutaan uusiin ihmisiin ja TANSSITAAN! Tanssitaan pöydillä, sohvilla, tolpalla ja ilman. Vapaudutaan ja annetaan mennä! Hyvä ja hauska idea, aikuisten maailmassa täysin harkitun harkitsematon ja varsin vastuullinen. Silti joku paheksuu..?

"Hei voisitko sa alkaa jo aikuistumaan?" Ei kiitos, elän mieluummin! ;)

 

torstai 17. tammikuuta 2013

"Havuja perkele!"

Tänään kuohahti! "Turun kaupunki kieltää lapsia hiihtämästä laduilla!!!" Työmatkalla radiossa pauhattiin ja kuohuttiin asiasta, facebook koko päivän aivan jumissa hiihtolatuasianajajia puolesta ja vastaan, töissä loukkaannutaan koska opettajiakin kuulemma oli syyllistetty, Suomi julistetaan lapsia vihaavaksi maaksi, kaikki hiihtäjät lynkataan, kaikki lapsia puolustavat haukutaan vapaan kasvatuksen edustajiksi, kaikki hiihtäjiä puolustavat ovat luonnollisesti väärässä, hiihtotaidottomat maahanmuuttajaparatkin vedetään väkisin mukaan tähän hullunmyllyyn!

Luin, ihmettelin ja yritin perehtyä asiaan. Siis mistä nyt on kyse?

Joku on valittanut lapsista laduilla, joku lapsiperhe on joskus loukkaantuntut valituksista, joku valitus on joskus kiirinyt eteenpäin ja sitä on kerrankin kuunneltu, sivistystoimiala on antanut ohjeistuksen, joka on tulkittu väärin ja Turun Sanomien skandaalihakuiset hyeenat ovat tehneet aiheesta jutun. Vedotaan turvallisuuteen, tasa-arvoon ja verorahoihin. Pohditaan yksilövapautta ja yhteisöllisyyttä. Syytetään kaupunkia tai mitä vaan, kunhan syyllinen vain löytyy! Ja joka vuosi sama juttu...

Sanokaa jos olen väärässä, mutta miten minusta tuntuu, että tämä sama kuvio toistuu joka talvi. Mikä kummallinen pyhättö se hiihtolatu oikein on? Miksei uimahalleista vouhoteta samalla tavalla? Miksi luistelukentillä onnistutaan ilman Turun Sanomien artikkeleita? Miksi laskettelurinteessä takaa tuleva osaa varoa ja väistää, mutta hiihtoladuilla ei? Miksi hiihtoladulle saa tulla vain jos osaa hiihtää ja kuka määrittelee hiihtotaidon? Pitäisikö hiihtoladuillekin suoritta joku "white card" golffin tapaan? Silloin tietysti tarvittaisiin Club ja memberchip...

Tästä kaikesta huvittuneena kaivankin "naftaliinista" äitini vanhat Järviset ja suuntaan heti huomenna hiihtoladulle! Kaadun ja rämmin, ryömin ja kierin ja koitanpa hetken pysyä pystyssäkin. Siinä sitten piukoissa, täysin teknittömissä toppahousuissani pyristellessäni toivon salaa, että joku tulisi valittamaan osaamattomuudesta. Miten suuri nautinto se olisikaan sanoa hänelle:"Havuja perkele, havuja!" :)

Mitä parhainta talvea kaikille ja sukuvikahan se on, jos suksi ei luista... ;)