sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Siellä naurettiin, siellä kettuiltiin

Tuttu joukko kokoontui yhteen. Joku puuttui, ei se haitannut. Tiedettiin, että hekin mielellään olisivat paikalla, jos pääsisivät, ja että he tulevat taas yhtä varmasti kuin kevät tulee talven jälkeen, kun vain pääsevät. Tavatessamme halasin kaikki läpi, niin kuin mammani aikoinaan opetti: "Lujaa ja kahdella kädellä." Halattiin, hymyiltiin ja vaihdettiin kuulumiset. Tuo tuttu joukko ihmisiä yhdessä taas. Mikään ei ole niinkuin ennen ja sittenkin toisaalta kaikki on juuri niin kuin aina.

Yksi hörppi halulla ansaittua oluttaan ja kauhisteli kuinka humalassa varmasti pian taas on. Tuo kolmen lapsen äiti nauroi vitseille yhtä heleästi ja hersyvästi kuin aina, eikä hänen kauniissa kasvoissaan ollut yhtäkään juonnetta lisää sitten viime kerran. Hän on yhtä hassu ja yhtä kaunis kuin aina! Toinen kuunteli jurosti, heitti väliin aina loistavan tilannekomiikka pläjäyksen, aivan niinkuin aina ennenkin. Hän on tosielämän Chandler, hän on meidän oma naurun nostettaja! Hän tilasi ruoan ja jäi nälkäiseksi, niin kuin aina, niinkuin kuuluukin. Kolmas oli saanut lihaa luiden ympärille oikeisiin kohtiin. Hänen poikamainen olemuksensa oli muuttunut miehiseksi ja hänestä huokui outoa charmia. Mutta kun hän puhui, hänen kloppimaiset puheensa paljastivat hänet ja hän oli taas ja vieläkin oma hölmö itsensä, onneksi.

Siellä oli neljäskin ja viides ja kuuden. Siellä oli meitä kymmenen. Sieltä puuttui monia, ja monia puuttuvia muisteltiin lämmöllä. Siellä naurettiin, siellä kettuiltiin, siellä puhuttiin ja kuunneltiin. Siellä kokoonnuttiin yhteen
- ystävät.

Voi ystävät, mitä me tekisimmekään ilman toisiamme?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti