keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Meidän laitoksessa on parhaat patjat!

Istun sohvalla taas liian myöhään. Olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten nukkumaan. Taustalla kuuluu jalkapallopelin tasainen möly, TV:n kalmea valo melkeinpä jo häikäisee väsyneitä silmiäni, mutta siltikään en mene nukkumaan.

"Onko syytä olla onnellinen sun puolesta vai pitäisikö harkita jo lääkitystä?" kysyi eräs läheisimmistä ystävistäni hetki sitten. Hyvä kysymys! Mistä sen tietää, kumpi olisi paikallaan? Olen ihminen, joka ei näköjään osaa pysähtyä. Onko se seurausta jostakin, vai kenties syntymästä asti minussa ollut pysyvä piirre? Onko lujaa meneminen terveellistä, vai onko se syöksymistä ilman jarruja päin puuta?

Entäpä sitten positiivisuus! Onko se hullun ihmisen harhakuva? Sellainen ilmiö, joka pitäisi lääkitä tasaiseksi? Onko se itsetuhoisuutta, kun uskoo hyvyyteen uudelleen ja uudelleen ja loukkaantuu, kun törmää taas kerran negatiiviseen alaspainavaan tympeyteen toisessa ihmisessä? Pitäisikö onnellisuus määritellä mielenterveydelliseksi tilaksi? Oliko siinä jo hyvä syy pakkohoitoon?

Jos näin on, ilmoittaudun ilomielin siihen laitokseen ja piilotan pillerit tyynyn alle!
HYMYILLÄÄN KUN TAVATAAN, meidän laitoksessa on parhaat patjat!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti