keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Meidän laitoksessa on parhaat patjat!

Istun sohvalla taas liian myöhään. Olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten nukkumaan. Taustalla kuuluu jalkapallopelin tasainen möly, TV:n kalmea valo melkeinpä jo häikäisee väsyneitä silmiäni, mutta siltikään en mene nukkumaan.

"Onko syytä olla onnellinen sun puolesta vai pitäisikö harkita jo lääkitystä?" kysyi eräs läheisimmistä ystävistäni hetki sitten. Hyvä kysymys! Mistä sen tietää, kumpi olisi paikallaan? Olen ihminen, joka ei näköjään osaa pysähtyä. Onko se seurausta jostakin, vai kenties syntymästä asti minussa ollut pysyvä piirre? Onko lujaa meneminen terveellistä, vai onko se syöksymistä ilman jarruja päin puuta?

Entäpä sitten positiivisuus! Onko se hullun ihmisen harhakuva? Sellainen ilmiö, joka pitäisi lääkitä tasaiseksi? Onko se itsetuhoisuutta, kun uskoo hyvyyteen uudelleen ja uudelleen ja loukkaantuu, kun törmää taas kerran negatiiviseen alaspainavaan tympeyteen toisessa ihmisessä? Pitäisikö onnellisuus määritellä mielenterveydelliseksi tilaksi? Oliko siinä jo hyvä syy pakkohoitoon?

Jos näin on, ilmoittaudun ilomielin siihen laitokseen ja piilotan pillerit tyynyn alle!
HYMYILLÄÄN KUN TAVATAAN, meidän laitoksessa on parhaat patjat!

torstai 15. marraskuuta 2012

Pikkukiviä poluillenne!

Kukapa meistä ei tahtoisi kuulla olevansa taitava, osaavansa tänään jo paljon enemmän kuin eilen? Kukapa meistä ei tahtoisi loistaa tähtenä omalla taivaallaan ja olla se kirkkain kaikista edes pikkuruisen ohikiitävän hetken? Kukapa meistä on niin vahva, että ilman toisen muistutusta muistaisi itse joka hetki sen, että on arvokas, tärkeä, taitava? Keneltäpä se on pois, jos sen sanomme toiselle vaikka joka päivä pienimmästäkin syystä, sillä pienet asiat liikuttavat suuria järkäleitä parhaiten. Koetapa laittaa vuoren alle pikkukiviä, eikä aikaakaan kun näet sen jo liikahtavan!

perjantai 9. marraskuuta 2012

...ja onnellisena olemisen taito.

Kun on oikein pitkään mennyt huonosti, niin on melkeinpä jännittävää havahtua yhtäkkiä hetkeen, jossa huomaa olevansa vain ja ainoastaan onnellinen! Hetken sitä ihmettelee kulmat kurtussa, että milloin tässä näin kävi? Pikaisesti käy läpi senkin ajatuksen, että eihän tätä varmastikaan kauaa kestä. Mutta sitten on vain se tunne, eikä muuta.

"Saara Mälkönen ja onnellisena olemisen taito", siinäpä olisi ensimmäisen kirjani nimi, jos sellaisen nyt tästä aloittaisin kirjoittamaan. Onnellisuuden kokeminen on nimittäin mielestä juuri taito, muiden taitojen mukana. Joku osaa ommella, toinen pelata jääkiekkoa, kolmas vaikka jos mitä! Mutta minä olen hyvä onnellisena olemisessa! En siis aina, enkä välttämättä edes tarpeeksi usein koko elämän mittakaavassa, mutta hetkittäin olen siinä mestari!

Minä olen Saara. Olen kahden lapsen ja kahden pienen enkelin äiti. Olen vaimo yhdelle ja ystävä monelle. Olen opettaja ja ihminen. Olen äiti ja nainen. Olen viisas ja tietämätön samaan aika. Mutta eniten kaikesta...

... minä olen onnellinen!