sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Täystyöllistetyn touhupepun vouhotusta

Se on helppoa olla besserwisser muiden elämässä! Ystävän kiemuroiden ja solmujen avaaminen on jotenkin niin yksinkertaista ja selvää. Ajatus juoksee ja ongelmanratkaisutaidot ovat huippuluokkaa. Tulee oikein hyvä mieli ja voi taputtaa itseään olkapäälle todeten, että kylläpäs minä olen hyvä ystävä.

Mutta kun sitten vaikkapa jonakin harvinaisena sunnuntaiaamuna jää yksin oman elämänsä kanssa ja törmää aivan kuin vahingossa omiin solmuihin ja sykkyröihin, jotka jo kerran luuli selvittäneensä tai ainakin viikanneensa huolella pois laatikon perälle, niin voi yhden kerran sentään! Jo on kaikki maailman viisaus kadonnut!

Minä olen huomannut olevani aidan alta ryömijä! Muiden ihmisten kohdalla haastan pohtimaan ja kyseenalaistan joskus varmasti jopa liikaakin. Ylitän läheisten ihmisten kanssa usein sen veteen piirretyn puuttumisen ja puuttumatta jättämisen rajan ja vilpitömän pyyteettömästi yritän houkutella ystäviäni kaivamaan syvemmältä ja kääntämään jokaisen kiven. Mutta mitenkäs sitten ne omat kivet ja kuoppien syvyydet?

Periaatteessa toteutan itsekin samaa politiikkaa. En varmasti olisi tässä, jos olisin yrittänyt taputella esimerkiksi kaksosten kuoleman tasaiseksi tai jos en parisuhteessa olisi käännellyt kiviä välillä jopa rautakangella avustaen. Mutta siitä huolimatta, minä olen huomannut olevani välttelijä!

Mitä minä sitten välttelen?

Minä välttelen pahaa mieltä tai tarkemmin sanottuna pahaa oloa, surua ja ahdistusta. Minä keksin oheistoimintoja, joilla pidän itseni kiireisenä. Tuotan ja touhuan, innovoin ja ideoin. Kuulostaa ehkä kummalliselta, miten aikaansaava touhupeppu muka voi olla aidan alta kömpijä! Mutta kun juuri paikoilleen jääminen aiheuttaisi ajatustulvan oman pääni sisään, joka haastaisi muistelemaan kipeitä ja kaivamaan syvälle selvittämättömiin syviin kuoppiin. Niinpä minä haravoin, lenkkeilen, teen oppimiskortteja, suunnittelen, toteutan, innovoin ja ideoin.

Toisaalta onko se sittenkään pakoilua? Voisiko se ollakin terapiaa? Olenko minä sittenkään välttelijä vai pelkästään viisas, kun en joka hetki pilaa fiilistäni pohtimalla syntyjä syviä?

Missä kulkee raja? Onko edes mitään rajaa?

Nimim. Onnellinen täystyöllistetty touhupeppu :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti