torstai 11. lokakuuta 2012

EI HAVUJA VAAN ASENNETTA PERKELE, ASENNETTA!

He odottivat minua jo aamulla. Toinen hermostuneesti edestakaisin kävellen ja toinen istuen pää painuksissa kulmien alta kurkistellen. Tunnelma oli odottava. "Hyvää huomenta! Mukava kun pääsitte tulemaan." Päästin suustani keinotekoisen iloisesti ja ojensin kättäni kävelevälle hahmolle. Häkeltynyt hymy ja käden pikainen puristus, sitten aloitettiin.

"No mitäs teille kuuluu?" Kysyin ensimmäiseksi. Äiti kohotti katsettaan ja katsoi, niin kuin olisin kysynyt jotakin vallan tavatonta. "Ihan hyvää." Kuului vastaus. Keskustelimme siinä jonkin aikaa hyvästä koulumenestyksestä, myönteisestä suhtautumisesta kouluun ja hyvänä kaverina olemisen jalosta taidosta, kunnes äiti vihdoin kysyi sen kysymyksen, jota varten hän selvästi oli ylipäätään tullut paikalle:"No milloinkas me siitä puhutaan mitä kaikkea mun poika ei osaa tai pysty?" Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Äiti jatkoi:"Niin että niinku missä se on pahasti jäljessä ja onko se ollenkaan osannut käyttäytyä?"

Kelasin pikakelauksella taaksepäin sitä aikaa, jonka olen poikaa tuntenut, ja ryhtiäni hieman parantaen kerroin äidille, etten nyt lainkaan ymmärrä mitä tarkoitat. Juurihan olin kertonut, kuinka hyvin koulussa kaikki on. "Niin siis siksi kai tänne käsketään... Kun siis penskat ei osaa olla niinkuin kuuluu, tai on jotenkin tyhmempiä kuin muut." APUA! Vieläkö tämä dinosaurusten aikainen käsitys elää ja voi paksusti? Annoin ryhtini pudota hieman ja uskaltauduin naurahtamaan pikkiriikkisen. "Ei kai sentään se ole se ainut syy enää nykyään!? Voidaanhan me tässä vaan yhdessä sitäkin maiskutella, kuinka mukavasti menee ja kuinka fiksu poika meillä on käsissämme!?" Nyt vilkaisin poikaa, joka istui edelleen pää painuksissa ja katseli kulmiensa alta jo aivan toiseen suuntaan. Kehoitin poikaakin sanomaan oman näkemyksensä asioista, jolloin hän nosti katseensa suoraan minuun ja tokaisi:"Kato mä sanoin sulle jo viime vuonna et on parempi antaa sitä mitä kuitenki odotetaan. Ei ois kannattanu alkaa petraamaan!" Katse painui taas alas, toiseen suuntaan.

MIKÄ PERHANA MEITÄ SUOMALAISIA OIKEIN VAIVAA??? Miksi kehuminen ja kannustaminen on meille niin vaikeaa? Se joko unohdetaan kokonaan, tai sitten se käännetään itsekkyyden puolelle meneväksi omien kykyjen ylikorostamiseksi. Kuinka me sen vielä oppisimme niin, että se olisi vain ja ainoastaan puhdasta pyyteetöntä positiivista faktaa?

Sinä ole hyvä!
Sähän osaat ton jo hienosti!
Olenpas mä tässä hyvä!
Katos hitto kun minähän olen taitava!

ASENNETTA SUOMALAISET, ASENNETTA!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti