perjantai 21. syyskuuta 2012

Minä olen.


”Mä nyt halaan sinua, vaikka sä et siitä tykkääkään”, sanoi ystaväni ja lähestyi minua askeleen verran. Miten niin en tykkää? Minähän olen halailija..? Oloni tuntui oudon tukalalta kun tutut kädet kiertyivät ympärilleni. ”Miten niin en tykkää halailusta?” toistelin mielessäni ja tunsin, kuinka pulssini kiihtyi suhteessa halauksen voimakkuuteen. ”No mutta mitä muuta? Miten se huominen hoidetaan? Voisinko mä vaikka hoitaa sen?” Sovittiin niin, ja miten niin en tykkää muka halailusta??? Kaikkea ne kanssa keksivätkin, ystävät.

Minä olen Saara. Iloinen ja hauskaa seuraa. Bileiden huumoripläjäys ja työpaikan äänekkäin ideariihi. Kodin arjen pyörittäjä ja suurissa kriiseissä aina se hyvä ”viimeinen pisara”. Minä olen Saara. Läheisyyttä rakastava halauksen välttelijä. Vaikeista kokemuksista selviytyjä, arjen sankari. Minä olen Saara. Vereslihalle revitty. Rikkinäinen muurien ympäröimä ihmisen varjo. Kipeä loukkaantuva haavoittuva hauras. Minä olen Saara. En enempää, en vähempää. Minä olen ihminen. Minä olen äiti. Minä olen sisko ja tytär. Minä olen vaimo. Petetty ja jätetty. Rakastettu ja vihattu. Minä olen Saara. Minä olen.

Vähän aikaa sitten seurasin rakkaan ystäväni raskautta. Geminiraskaus, lapset numero kolme ja neljä. Minä seurasin ihmisten kommentteja ja ystävääni kommenttien keskellä. Minä kuulin, että olen epänormaali, kun en ole pahoillani, kun en ole kateellinen tai katkera. Minä kuulin, että muut tietävät miltä minusta kuuluisi tuntua, vaan minustapa ei tuntunut miltään.

Minä sain tekstiviestin, että rakkaan ystäväni vauvat olivat syntyneet. Terveitä molemmat ja kaikilla kaikki hyvin. Minä sain viestin, että olen varmasti pahoillani ja surullinen. En minä ollut. Olin onnellinen ja helpottunut. Minä välttelin kuitenkin ystäväni näkemistä, enkä turhaan soitellut. Minä tykkäsin facebookissa ja olin korrekti.

Minä tiesin, että minä olen lukossa. Tiesin, että olen kateellinen ja normaali. Minä tiesin, ettei muut tiedä miltä minusta tuntuu ja minustapa tuntuikin aika pahalta.

Minä näin ystäväni vahingossa. Minä olin hämilläni ja onnellinen! Aidosti hurjan onnellinen. Ja minä olin surullinen ja katkera. Ja minä olen surullinen ja katkera. Minun miljoona haavaani aukesivat ja minä olen vereslihalla taas. Miksen minä jo parane? Miksen minä jo pääse yli? Pääsenkö minä koskaan yli? Tarvitseeko minun päästäkään koskaan yli? Olenko normaali vai epänormaali? Tarvitsenko apua vai osaanko auttaa itseäni? Koska tämä kipu loppuu? Loppuuko tämä kipu? Vietänkö minä aina syntymäpäiviä vuosi toisensa jälkeen? Vietänkö minä rippijuhlat ja lakkiaisetkin? Olenko minä aina neljän lapsen äiti, jolla on kaksi lasta? Saanko minä surra vielä vuosienkin jälkeen? Saanko minä surra?

Minä olen Saara, enkä koskaan enää vain Saara. Minä olen Saara ja minuun sattuu nyt ja aina?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti