keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Roikkuu rotkon reunalla ;)

Kun on syntynyt on/off -ihmiseksi, niin sellaisena näköjään pysyy koko elämänsä! Tai ei minulla vielä toivottavasti ole koko elämä kasassa, niin että en tiedä jos vaikka tästä tasaantuu vanhetessa, mutta epäilen. On/off -ihmisen elämä on rankkaa. Jokainen asia kolahtaa kovin, oli se sitten iloinen tai surullinen, hyvä tai paha. Kaikki tunteet tunnetaan satasella ja kaikkeen reagoidaan aina isosti!

Rankkuudestaan huolimatta on/off -ihmisen elämä on kuitenkin varmasti rikkaampaa, kuin monen tasaisemman juu/juu-ihmisen tai ei/ei-ihmisen, ehkä/vaikkapa -ihmisistä puhumattakaan. Silti täytyy myöntää, että olen juuri noille kaikille edellämainituille ihmistyypeille aika-ajoin melko kateellinen. Minä kun vaahtoan jostakin asiasta käsillä viuhtoen ja suurta sisäistä draamaa tuntien, on joskus hämmentävää huomata, miten toinen ihminen voi suhtauta samaan vaikkapa viileän analyyttisesti tai kylmän harkitsevasti. Joskus minäkin haluaisin vaan todeta, että nyt on näin, mutta kun minä totean että NYT ON HYVÄNEN AIKA HERRANJESTAS VOI KAMALA NÄIN!!!

Toisaalta on/off ihminen on onnekas, sillä elämän kaikki värit tulevat väkisinkin tutuiksi. Saa itkeä ja nauraa aina kovemmin kuin muut, saa raivostua niin että nahka kääntyy väärinpäin ja saa rakastaa niin että ravistelee! 

Joskus säälin läheisiäni ja ystäviäni... Voi hyvänen aika, että heillä on minun kanssani kestämistä! Mutta läheisteni määrästä päätellen, kaikki se vaiva ilmeisesti kannattaa!!!??? :)

Kiitos ja anteeksi kaikille ihanille, rakkaille, ihmeellisen viisaille ystävilleni, jotka ovat aina mukana niin aallon harjalla kuin siellä syvimmässäkin kuopassa. 

RIEMUKASTA ELÄMÄÄ ROTKON REUNALLA IKUISESTI ROIKKUEN TOIVOTTAA,
                   
SAARA ;)

perjantai 21. syyskuuta 2012

Minä olen.


”Mä nyt halaan sinua, vaikka sä et siitä tykkääkään”, sanoi ystaväni ja lähestyi minua askeleen verran. Miten niin en tykkää? Minähän olen halailija..? Oloni tuntui oudon tukalalta kun tutut kädet kiertyivät ympärilleni. ”Miten niin en tykkää halailusta?” toistelin mielessäni ja tunsin, kuinka pulssini kiihtyi suhteessa halauksen voimakkuuteen. ”No mutta mitä muuta? Miten se huominen hoidetaan? Voisinko mä vaikka hoitaa sen?” Sovittiin niin, ja miten niin en tykkää muka halailusta??? Kaikkea ne kanssa keksivätkin, ystävät.

Minä olen Saara. Iloinen ja hauskaa seuraa. Bileiden huumoripläjäys ja työpaikan äänekkäin ideariihi. Kodin arjen pyörittäjä ja suurissa kriiseissä aina se hyvä ”viimeinen pisara”. Minä olen Saara. Läheisyyttä rakastava halauksen välttelijä. Vaikeista kokemuksista selviytyjä, arjen sankari. Minä olen Saara. Vereslihalle revitty. Rikkinäinen muurien ympäröimä ihmisen varjo. Kipeä loukkaantuva haavoittuva hauras. Minä olen Saara. En enempää, en vähempää. Minä olen ihminen. Minä olen äiti. Minä olen sisko ja tytär. Minä olen vaimo. Petetty ja jätetty. Rakastettu ja vihattu. Minä olen Saara. Minä olen.

Vähän aikaa sitten seurasin rakkaan ystäväni raskautta. Geminiraskaus, lapset numero kolme ja neljä. Minä seurasin ihmisten kommentteja ja ystävääni kommenttien keskellä. Minä kuulin, että olen epänormaali, kun en ole pahoillani, kun en ole kateellinen tai katkera. Minä kuulin, että muut tietävät miltä minusta kuuluisi tuntua, vaan minustapa ei tuntunut miltään.

Minä sain tekstiviestin, että rakkaan ystäväni vauvat olivat syntyneet. Terveitä molemmat ja kaikilla kaikki hyvin. Minä sain viestin, että olen varmasti pahoillani ja surullinen. En minä ollut. Olin onnellinen ja helpottunut. Minä välttelin kuitenkin ystäväni näkemistä, enkä turhaan soitellut. Minä tykkäsin facebookissa ja olin korrekti.

Minä tiesin, että minä olen lukossa. Tiesin, että olen kateellinen ja normaali. Minä tiesin, ettei muut tiedä miltä minusta tuntuu ja minustapa tuntuikin aika pahalta.

Minä näin ystäväni vahingossa. Minä olin hämilläni ja onnellinen! Aidosti hurjan onnellinen. Ja minä olin surullinen ja katkera. Ja minä olen surullinen ja katkera. Minun miljoona haavaani aukesivat ja minä olen vereslihalla taas. Miksen minä jo parane? Miksen minä jo pääse yli? Pääsenkö minä koskaan yli? Tarvitseeko minun päästäkään koskaan yli? Olenko normaali vai epänormaali? Tarvitsenko apua vai osaanko auttaa itseäni? Koska tämä kipu loppuu? Loppuuko tämä kipu? Vietänkö minä aina syntymäpäiviä vuosi toisensa jälkeen? Vietänkö minä rippijuhlat ja lakkiaisetkin? Olenko minä aina neljän lapsen äiti, jolla on kaksi lasta? Saanko minä surra vielä vuosienkin jälkeen? Saanko minä surra?

Minä olen Saara, enkä koskaan enää vain Saara. Minä olen Saara ja minuun sattuu nyt ja aina?