torstai 9. elokuuta 2012

Päiväkotielämän alku

"Tuli aika, jolloin lapset olivat tarpeeksi vanhoja, tai jos eivät olleetkaan, niin sitten tarpeeksi valmiita, tai jos eivät sitäkään, niin tuli kuitenkin aika, jolloin koti ja mummila -elämä loppui ja alkoi päiväkotielämä. Tätä oltiin odotettu, tai jos eivät lapset olleetkaan, niin äiti oli sitäkin enemmän. Valmistelut oli huolella tehty. Oli ostettu päiväkotireput, nimikoitu ainakin melkein kaikki vaatteet, puhuttu innostavasti ja motivoivasti asiasta, luettu "Pirre menee päiväkotiin" -kirjoja, askarreltu kalenteri, jossa kuvien avulla hahmotetaan viikkoa, hankittu tossut ja tytymekko jumppatuokioihin...

Äiti oli psyykannut itseään. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt, ettei aio olla se äiti, joka jää ovelle notkumaan kyynel silmäkulmassa kimmeltäen vilkuttamaan vielä yhden kerran ja sitten vielä yhden kerran varmuudenvuoksi. Hän oli antanut järjen muistuttaa, kuinka lapset voivat kapinoida pikkiriikkisen ja että itkukaan ei eron hetkellä haittaa eikä vahongoita lasta, vaan kuuluu terveeseen kiintymyssuhteeseen. Kaikki oli siis valmista!

Ensimmäisenä aamuna tunnelma oli katossa ja matkaan lähdettiin hyvissä ajoin. Päiväkodin pihassa ihasteltiin valtavaa liukumäkeä ja ihmeellistä kiipeilytelinettä, johon ehkä vain "isot tytöt" saavat kiivetä. Päätettiin tarkistaa asia viipymättä tädeiltä, kunhan päästäisiin sisään. Reppu naulakkoon, tippa käsiin, äiti hyöri ja pyöri ihmeissään, lapset seisoivat hämillään, "hyvää huomenta" kuului jostain ja siihen vastattiin niinkuin oli harjoiteltu. Halit, pusut ja reipas hei hei...

Äidin sydämessä oli äkkiä jotakin painavaa. "Eivät ne pärjää. Eiväthän ne pärjää ilman minua?" Järki huusi "mene" mutta sydän aneli jäämään vielä yhden vilkutuksen verran, ihan vain varmuudenvuoksi. Riita ratkaistiin viisaan ja ammattitaitoisen hoitajan toimesta, kun hän ystävällisesti totesi äidin nyt lähtevän ja työnti hellästi sekavan hahmon ovesta käytävään. Järki huusi kovempaa ja äiti lähti autolle. Pihassa ne tulivat, suuret pulleroiset kyyneleet. Olikohan nyt sittenkään vielä se aika?

Järki suuttui nyt todenteolla! Se otti äitiä niskasta kiinni ja ravisti lujaa. "Mene nyt nainen matkoihisi siitä parkumasta. Kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin!"

2 kommenttia:

  1. Näinhän se on... Ja mäkin vielä ymmärtäisin ton esikoisen kohdalla, mutta kolmannen kanssa ihan samat jutut, kyyneleitä tulee vain enemmän - jos mahdollista..:).

    Mutta Onni on hyvä päiväkoti - ja kuten meillä aivan mahtava lastenhoitaja. Kyllä tämä tas täästä arjeksi muuttuu .

    ps. voisitko poistaa tuon samavahvistuksen tuolta kommenttiboxista - se on hieman ärsyttävä..;)

    VastaaPoista