torstai 16. elokuuta 2012

Oikein, väärin vai oikein väärin?

Taas se alkoi - monen muun ihmisen lapsen kasvatus ja opetus. Luokka täynnä pikkuihmisiä ja minä siinä "kapteenina laivaa ohjaamassa, ettei heti ajettaisi karille". Kuulen joka päivä uskomattoman viisaita sanoja suustani, tiedän haastavissa tilanteissa juuri tarkalleen sen, mitä pitää tehdä, jotta minä jään tahtojen taistossa voitolle. Kuuntelen, annan aikaa ja halauksen tarvittaessa, tilaa silloin kun sitä kaivataan ja niin edelleen ja niin edelleen. Miten se onkaan niin paljon helpompaa ohjata oikein toisten ihmisten lapsia!!???! Sillä kun sitten työpäivän jälkeen saavun omien lasteni päiväkodille, on viisaus ja järki tipotiessään! Kaikki se tietämys ja loogisuus joka minusta suorastaan pursui vielä hetki sitten katoaa tuon lyhyen automatkan aikana. Rinnassa vihlaisee kolme vuotiaan huokaus ja itkun lomasta purkautuvat kysymykset:"Miksi tääkin päivä piti olla arkipäivä? Miksi äiti sä aiiiiiiina jätät mut tänne ihan yksin? Miksi sun täytyy käydä töissä? Miksei vaan olla kotona aina..." Lohdutukseksi ja oman mielen kevennykseksi otetaan tietysti pillimehut... No olihan nyt tietysti myös niin kuuma päivä, että nesteiden saamisesta pitääkin huolehtia!

Päiväkodilta kotiin mennään luonnollisesti ruokakaupan kautta. Prisman pihalla se taas alkaa:"Otetaan varmaan jäätelö? Vähän vaan nannaa? Tikkari olis kiva..." Tässä pysyn nyt tiukkana! Tänään ei ole karkkipäivä. Kaupassa toinen karkaa ja juoksee päin vanhempaa naishenkilöä, joka selvästi ei ole pikkulapsi-ihminen. Punaisena ja hikisenä soperran pahoittelut ja koppaan karkulaisen kainalolukkoon ja survon väkisin ostoskärryihin. Sillä aikaa se toinen on löytänyt pillimehut kaupan toisiksi alimmalta hyllyltä, juuri siitä kolmevuotiaan silmien korkeudelta ja avannut kaksi mehua valmiiksi itselleen ja tietysti myös siskolle. Apua! Nyt se kärryihin survottu roikkuu pää alaspäin ostoskärryissä onneksi liian isoista siskon vanhoista kengistä juuttuneena ja kiljuu niin kovaa kuin kurkusta lähtee. En saa sitä toista enää takaisin kärryihin, joten roikotan sitä koko loppu kauppareissun ajan kainalolukossa tietysti huutavana kuin henkeä vietäisiin. Se toinen joka vielä on vapaana, vaeltelee niiden avattujen pillimehujen kanssa onneksi suurinpiirtein asiallisesti siinä melko lähellä aiheuttamatta enää mitään muuta harmia tai hämmennystä minulle, tai kenellekään. Kassalla alkaa tuntua jo siltä, että ollaan voiton puolella! Se sylissä raivoavakin on hiljentynyt kuuntelemaan kassakoneen ihanan tasaista piipausta ja se kolmevuotias nostelee niitä tyhjiä pillimehupurkkeja kiltisti kassahihnalle. "Hyvinhän tämä oikeastaan tänään meni!" Maksan, pakkaan, kuljetan ja survon autoon! Suuri helpotuksen huokaus pääsee jo huuliltani! Auto kurvaa pois parkkipaikalta ja kurkistan peruutuspeilistä ihania tyttöjäni... Tyttöjä, joista toisella on avaamaton tikkari paperi rapisten suussaan ja toinen on juuri otsasuoni pullistellen avaamassa paperikäärettään omasta tikkaristaan!?!?!!? Tiedän tiedän, nyt se joka niitä toisten lapsia kasvattaa lähtisi takaisin, veisi tikkarit kauppaan ja pitäisi pitkän puhuttelun varastamisen vaaroista, langettaisi tuomion ja veisi asian loppuun, niin että läksy opittaisiin kerralla ja kunnolla. Mutta mitä tekee tämä omien lasten kasvattaja... Omatunto soimaa, järki yrittää läksyttää mutta väsynyt ja mukavuudenhaluinen äiti kääntää peruutuspeilin asentoa niin, että takapenkille ei enää voi nähdä. Ja onhan se peili nyt tarkoitettukin siihen liikenteen seuramiseen eikä mihinkään muuhun!

Huomenna on taas luojan kiitos uusi päivä onnistua, tai sitten ei ;)

2 kommenttia:

  1. Nyt ymmärrän miksei oma äitini koskaan ottanut minua kauppaan mukaan :D Sympatiat sinulle.

    VastaaPoista