torstai 16. elokuuta 2012

Oikein, väärin vai oikein väärin?

Taas se alkoi - monen muun ihmisen lapsen kasvatus ja opetus. Luokka täynnä pikkuihmisiä ja minä siinä "kapteenina laivaa ohjaamassa, ettei heti ajettaisi karille". Kuulen joka päivä uskomattoman viisaita sanoja suustani, tiedän haastavissa tilanteissa juuri tarkalleen sen, mitä pitää tehdä, jotta minä jään tahtojen taistossa voitolle. Kuuntelen, annan aikaa ja halauksen tarvittaessa, tilaa silloin kun sitä kaivataan ja niin edelleen ja niin edelleen. Miten se onkaan niin paljon helpompaa ohjata oikein toisten ihmisten lapsia!!???! Sillä kun sitten työpäivän jälkeen saavun omien lasteni päiväkodille, on viisaus ja järki tipotiessään! Kaikki se tietämys ja loogisuus joka minusta suorastaan pursui vielä hetki sitten katoaa tuon lyhyen automatkan aikana. Rinnassa vihlaisee kolme vuotiaan huokaus ja itkun lomasta purkautuvat kysymykset:"Miksi tääkin päivä piti olla arkipäivä? Miksi äiti sä aiiiiiiina jätät mut tänne ihan yksin? Miksi sun täytyy käydä töissä? Miksei vaan olla kotona aina..." Lohdutukseksi ja oman mielen kevennykseksi otetaan tietysti pillimehut... No olihan nyt tietysti myös niin kuuma päivä, että nesteiden saamisesta pitääkin huolehtia!

Päiväkodilta kotiin mennään luonnollisesti ruokakaupan kautta. Prisman pihalla se taas alkaa:"Otetaan varmaan jäätelö? Vähän vaan nannaa? Tikkari olis kiva..." Tässä pysyn nyt tiukkana! Tänään ei ole karkkipäivä. Kaupassa toinen karkaa ja juoksee päin vanhempaa naishenkilöä, joka selvästi ei ole pikkulapsi-ihminen. Punaisena ja hikisenä soperran pahoittelut ja koppaan karkulaisen kainalolukkoon ja survon väkisin ostoskärryihin. Sillä aikaa se toinen on löytänyt pillimehut kaupan toisiksi alimmalta hyllyltä, juuri siitä kolmevuotiaan silmien korkeudelta ja avannut kaksi mehua valmiiksi itselleen ja tietysti myös siskolle. Apua! Nyt se kärryihin survottu roikkuu pää alaspäin ostoskärryissä onneksi liian isoista siskon vanhoista kengistä juuttuneena ja kiljuu niin kovaa kuin kurkusta lähtee. En saa sitä toista enää takaisin kärryihin, joten roikotan sitä koko loppu kauppareissun ajan kainalolukossa tietysti huutavana kuin henkeä vietäisiin. Se toinen joka vielä on vapaana, vaeltelee niiden avattujen pillimehujen kanssa onneksi suurinpiirtein asiallisesti siinä melko lähellä aiheuttamatta enää mitään muuta harmia tai hämmennystä minulle, tai kenellekään. Kassalla alkaa tuntua jo siltä, että ollaan voiton puolella! Se sylissä raivoavakin on hiljentynyt kuuntelemaan kassakoneen ihanan tasaista piipausta ja se kolmevuotias nostelee niitä tyhjiä pillimehupurkkeja kiltisti kassahihnalle. "Hyvinhän tämä oikeastaan tänään meni!" Maksan, pakkaan, kuljetan ja survon autoon! Suuri helpotuksen huokaus pääsee jo huuliltani! Auto kurvaa pois parkkipaikalta ja kurkistan peruutuspeilistä ihania tyttöjäni... Tyttöjä, joista toisella on avaamaton tikkari paperi rapisten suussaan ja toinen on juuri otsasuoni pullistellen avaamassa paperikäärettään omasta tikkaristaan!?!?!!? Tiedän tiedän, nyt se joka niitä toisten lapsia kasvattaa lähtisi takaisin, veisi tikkarit kauppaan ja pitäisi pitkän puhuttelun varastamisen vaaroista, langettaisi tuomion ja veisi asian loppuun, niin että läksy opittaisiin kerralla ja kunnolla. Mutta mitä tekee tämä omien lasten kasvattaja... Omatunto soimaa, järki yrittää läksyttää mutta väsynyt ja mukavuudenhaluinen äiti kääntää peruutuspeilin asentoa niin, että takapenkille ei enää voi nähdä. Ja onhan se peili nyt tarkoitettukin siihen liikenteen seuramiseen eikä mihinkään muuhun!

Huomenna on taas luojan kiitos uusi päivä onnistua, tai sitten ei ;)

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Linnuton puu

Linnuton puu, valoton päivä.
Poissa on ilo, vain huolen häivä
maalaa kasvoillesi ilmeen kauniin hauraan.
Koitan turhaan saada sua nauraan.

Levoton sielu, rauhaton mieli.
Katkera sydän ja viiltävä kieli
satuttaa toista kun ei toinen jaksa yksin
olla surun kanssa sylityksin.

Vierivä kivi, sisällä sammalta.
Tarkasteletko joka kannalta
elämää vai ootko jäänyt jumiin?
Pakahdutko aikoihin liian rumiin?

Ojennettu käsi, tarttumatta jää.
Ei haittaa, ei katoa syli tää.
Ei ole vielä aika tilaa ilolle antaa,
joudut kiveä olallasi vielä matkan kantaa.

Linnuton puu, linnuton puu.

torstai 9. elokuuta 2012

Päiväkotielämän alku

"Tuli aika, jolloin lapset olivat tarpeeksi vanhoja, tai jos eivät olleetkaan, niin sitten tarpeeksi valmiita, tai jos eivät sitäkään, niin tuli kuitenkin aika, jolloin koti ja mummila -elämä loppui ja alkoi päiväkotielämä. Tätä oltiin odotettu, tai jos eivät lapset olleetkaan, niin äiti oli sitäkin enemmän. Valmistelut oli huolella tehty. Oli ostettu päiväkotireput, nimikoitu ainakin melkein kaikki vaatteet, puhuttu innostavasti ja motivoivasti asiasta, luettu "Pirre menee päiväkotiin" -kirjoja, askarreltu kalenteri, jossa kuvien avulla hahmotetaan viikkoa, hankittu tossut ja tytymekko jumppatuokioihin...

Äiti oli psyykannut itseään. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt, ettei aio olla se äiti, joka jää ovelle notkumaan kyynel silmäkulmassa kimmeltäen vilkuttamaan vielä yhden kerran ja sitten vielä yhden kerran varmuudenvuoksi. Hän oli antanut järjen muistuttaa, kuinka lapset voivat kapinoida pikkiriikkisen ja että itkukaan ei eron hetkellä haittaa eikä vahongoita lasta, vaan kuuluu terveeseen kiintymyssuhteeseen. Kaikki oli siis valmista!

Ensimmäisenä aamuna tunnelma oli katossa ja matkaan lähdettiin hyvissä ajoin. Päiväkodin pihassa ihasteltiin valtavaa liukumäkeä ja ihmeellistä kiipeilytelinettä, johon ehkä vain "isot tytöt" saavat kiivetä. Päätettiin tarkistaa asia viipymättä tädeiltä, kunhan päästäisiin sisään. Reppu naulakkoon, tippa käsiin, äiti hyöri ja pyöri ihmeissään, lapset seisoivat hämillään, "hyvää huomenta" kuului jostain ja siihen vastattiin niinkuin oli harjoiteltu. Halit, pusut ja reipas hei hei...

Äidin sydämessä oli äkkiä jotakin painavaa. "Eivät ne pärjää. Eiväthän ne pärjää ilman minua?" Järki huusi "mene" mutta sydän aneli jäämään vielä yhden vilkutuksen verran, ihan vain varmuudenvuoksi. Riita ratkaistiin viisaan ja ammattitaitoisen hoitajan toimesta, kun hän ystävällisesti totesi äidin nyt lähtevän ja työnti hellästi sekavan hahmon ovesta käytävään. Järki huusi kovempaa ja äiti lähti autolle. Pihassa ne tulivat, suuret pulleroiset kyyneleet. Olikohan nyt sittenkään vielä se aika?

Järki suuttui nyt todenteolla! Se otti äitiä niskasta kiinni ja ravisti lujaa. "Mene nyt nainen matkoihisi siitä parkumasta. Kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin!"

perjantai 3. elokuuta 2012

Sukupuolipotaskaa

Sukupuolisensitiivinen kasvatus, sukupuoleton sukupolvi... Hyi helvetti mitä kakkaa! No joo joo, en minäkään kannata sitä, että nuttura päässä mekko heiluen pelkkiä nukkeleikkejä tytöille ja pojat ajamaan sitä iän ikuista traktoria. Mutta herran jestas sentään! Täytyykö tästäkin nyt alkaa tekemään taas uutta "perhepetikestovaippailijakantoliinailija"-käsitettä??? Eikö voisi vain käyttää kestovaippaa ilman että kuuluu mihinkään hörhöjen kerhoon, tai eikö vain voisi kasvattaa ilman sukupuolivouhotusta vanhanaikaisesti maalaisjärjellä..?


Joka paikassa vouhotetaan siitä, kuinka neuvolan täti uskalsi korostaa tyttöjen juttuja tytölle ja kuinka lelukaupassakin hyvänen aika on tyttöjen ja poikien lelut eri paikoissa... No ymmärrän, mutta kun nyt alkaakin tuntua jo siltä, että jos se tyttö sitten vaikka meneekin oikeasti tykkäämään tyttöjen jutuista, niin aijaijai... jo on äiti taas epäonnistunut. Tai voi voi sentään, kun poika leikkii autolla! Ei ole varmasti sen isä muuta sille koskaan antanut käteen. 


Mitäs jos annettaisiin lasten olla vaan lapsia, tyttöjen tyttöjä ja poikien poikia. Kaikki saisivat tykätä ihan justiinsa siitä mistä tykkäävät ja lopetettaisiin hössöttäminen..? Ja jos joku tyttö nyt sitten joskus ei saakaan sitä lempijunaa lahjaksi, kun mummo ei ymmärtänyt tai pojalta jää nukkeleikit vain naapurin Maijan vaunujen varaan, koska kummisetä on sukupuolirajoitteinen, niin en millään pysty uskomaan, että se nyt kovin vakavaa traumaa saa kenessäkään aikaiseksi. Eiköhän siitä naapurin Matista, joka tykkää kolmetoistavuotiaana pukeutua mekkoon, tule se Marjaana sitten joskus isojen kriisien jälkeen tavalla tai toisella kuitenkin, jos niin on tarkoitettu...


Minä olen kuitenkin tyttö ja ylpeä siitä! Tässä vielä PMMP:tä lainatakseni kaikille tytöille hienoja sanoja:


Yhdentekevää mikä on epäoriginaalia
kaikki on lainattuu, pitäähän perinteit vaalia
Ihan sama virtaako Iijoki vai Ararat
pastissin pastissin pastissi ja lainaideat
En oo mikään perse, oon mieluummin persoona
jättäkää mut pois miss pop -kilpailuista
Terkut hiekkalaatikkojen reunoilta
tulkaa tekeen meidän kaa rakkauden hiekkakakkuja

Kun on saanu aina alottaa kaiken alusta
ei oo näkyny tyhjän paperin kauhua
Kaikki kel on sakset osaa leikata
jos mokaatte, kukaan ei muista sitä huomenna
Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä
Tehkää ite kaikki ihan alusta
niin se on ajankuva päivänkuva hetkenkuva omakuva

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
Värikkäit palikoita rakentaa oma torni
kun juomakulttuuriperhe kasvattaa
Tehän ootte jo oikein
kun te ootte vaan just noin
Kaikki mitä te teette
ja se miten te ootte
Hunninko maailmankartalle

No näihä se on!

Jang ei ole mitään ilman jinnii
ei maailma oo mitään ilman naista
kehotanki joka pimuu ja mimmii
a-antakaa kuulua ja antakaa haista, joo
tääl ei sitä tarvitse anteeksi pyytää
millään tavoin ikinä ujostella, että
ootte täydellisiä noin
voitte tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!
Sä voit tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle
hei mä sanon sulle: Uneksi, lennä!

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
ne kasvaa miten sattuu
kun marttyyrimadonna
ja pyhä virtahepo ne kasvattaa
Tehän ootte jo oikein
kun te ootte vaan just noin
Kaikki mitä te teette
ja se miten te ootte
Hunninko maailmankartalle

Pienempää, myöhään, vähemmän, puolet
Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
ne kasvaa ihanaksi
ja pärjää pakon eessä
kun itsensä ne itse kasvattaa