lauantai 14. heinäkuuta 2012

Inhimillisen kauheaa ja kaunista


Tämä on nyt kirjoitettava tänne. Juuri tänään, neljä vuotta sen jälkeen...

Lainattu aikaisemmasta blogistani: "Kun kuulimme lohduttoman uutisen pienten kaksostemme kohtalosta, emme voineet välttyä enää siltä surulta, joka oli tulossa. Jostain, kuin ihmeen kaupalla, löysimme rohkeutta päättää selvitä yhdessä kaikesta, mikä edessä odotti. Tuo päätös on yhä karttanamme kohti selviytymistä. Olin aina tiennyt, että puutteistaan huolimatta, minulla oli uskomattoman rohkea ja rakastava mies. Sitä minun ei ollut koskaan tarvinnut epäillä. Lopullisen varmistuksen asiasta sain tuona päivänä, jolloin päällemme laskettiin surun viitta. Hän kantoi sitä harteillaan ennennäkemättömällä voimalla, vahvana painon alla taipumatta. Ensimmäiset askeleet matkallamme kuljimme lomittain, toisiimme kietoutuneina. Kun minä horjuin, hän korjasi asentoani. Kun olin hengästynyt enkä saanut ilmaa keuhkoihini, hän hengitti puolestani. Ilman sanoja hän puhui minulle järkeä, ilman ääntä hän huusi pahan pois. Minun oli helppo antaa surun tulla."

Luen tämän pitkästä aikaa tänään pienten poikiemme neljäntenä syntymäpäivänä. Ensimmäisenä sellaisena, jona en meinaakaan hukkua uudelleen ahdistukseen. Rinnallani tänään kalliolla heitä muistamassa istuu mies. Se sama, joka silloin otti vastaan pää painuksissa kanssani ne pienet. Silmät kostuneina hän katsoo merelle ja nyökkää, kun totean, että hyvin me olemme niillä korteilla pelanneet, jotka meille syystä tai toisesta annettiin. "Olet edelleen kauneinta mitä tiedän", hän kuiskaa. Kuulin viimeksi nuo sanat silloin, kun sairaalasta kotiin palattuani seisoin sänkyni vieressä vereslihalla peläten nukkumista, mutta hereillä olemista sitäkin enemmän. 

Me olemme satuttaneet toisiamme niin monella eri tavalla sen jälkeen kun meidät revittiin rikki, mutta tänään tällä kalliolla annan sinulle anteeksi. Sinä olet ihminen, et vähenpää, et enempää. Annathan sinäkin minulle anteeksi?
Päätin sua rakastaa, läpi päivien vaikeidenkin sen aina muistaa.
Hetken pelkäsin, sä ootko oikee mulle sittenkään.
Mutta vain katse sulta riittää, mä iäks sinuun jään.
Sinun läheisyytes minun paras paikka on.
Siihen jään, en koskaan ole yksin, levoton.
Sun kosketukses iholleni polttaa jäljen pysyvän.
Sen tiedän ikuisesti minuun jäljen jättävän.
Lupaan sulle, tahdon kanssasi kaiken jakaa.
Muista, ettei meille kukaan maailmassa onnea varmaksi takaa.
Yhdessä on tehtävä se onni meille itsellemme.
Lopulta kai tärkeintä on, miten ollaan ihmisiä toisillemme.
Ei onni ikuisesti ole pysyvää.
Ei kaksi sydäntä kai ilman työtä yhteen jää.
Lupaathan sä  mulle joka päivä jaksaa muistuttaa,
että maja sortuvakin uudelleen me kaksi voidaan rakentaa.
Ja kun en jaksa nostaa pystyyn enää uutta unelmaa,
muistuta mua silloin, tässä kaikki on mitä me tarvitaan.

1 kommentti:

  1. Voi miten kaunista, itkuhan tässä tuli !! Jännä tuo että kerrot että neljäntenä vuonna et romahdakkaan, ja kestät kaiken paremmin. Ystäväni joka menetti miehensä kuten minäkin puhuu kolmesta vuodesta, mikä ihmeen vuoden mittainen suruaika, kysyn minä.. kukaan ei selviä tuollaisesta menetyksestä vuodessa eikä kahdessa. Ihana lukea miten ei enää niin kovasti satu, ja samalla pelottaa, koska itsellä on vielä loputtomalta tuntuva matka edessä. Siihen että olisi menny vuosi, kaksi tai jopa se neljä. Rakastan sinun tyyliäsi kirjoittaa ja eniten rakastan runojasi. Kiitos kun kirjoitat.

    VastaaPoista