torstai 26. heinäkuuta 2012

Ilman heitä ei olisi teitä...

Siinä ne leikkivät kaksi pientä tyttöä omissa lapsuuteni maisemissa. Toisella eriskummallinen virne naamallaan, kuin houkutellen mukaan nauramaan ilman syytä puhtaasta nauramisen ilosta. Toisella kulmat kurtussa uhmaamisesta, mutta hymynkare huulilla kuitenkin, sillä elämän ihanuutta ei kokonaan saa pois pyyhittyä noista kauniista lapsen kasvoista. Täydellisen ihania, täydellisen hupsuja, täydellisen rakkaita ja täydellisen täydellisiä.

Tällaisinä hetkinä kaikki muu lakkaa olemasta ja elämä hymyilee. Ei tässä nyt muistu mieleen, kuinka aamulla ennen kahdeksaa jo viidettä riitaa ratkoessani suunnittelin väsyyneenä "lähtemistä R-kioskille enkä koskaan enää palaavani". Ei muistu nyt mieleeni sekään, kuinka edellisyönä valvoin täysin selittämättömästi raivoavan lapsen vieressä kaksi ja puoli tuntia sanalla sanoen vittuuntuneena koko hommaan. En pysty muistamaan juuri nyt sitäkään, miksi viime viikolla uskoin olevani maailman huonoin äiti ja miksi kyseenalaistinkaan koko äitiyteni ja sen mikä siihen johti. Nyt vain katson ja hymyilen ja rakastan. Tässä hetkessä juuri piilee se salaisuus, miksi tämä kaikki on sen kaiken arvoista!

Silloin se taas muistuu mieleen, kuinka onnekas olenkaan. Silloin se hinta, jonka jouduin tästä maksamaan tuntuu mitättömän pieneltä. Silloin en halua muistaa, mitä otettiin pois, jotta nämä saataisiin tilalle. Silloin katson ylöspäin vain hymyilläkseni pilville ja kuiskaan hiljaa:"Katsokaas pojat näitä tyttöjä!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti