torstai 26. heinäkuuta 2012

Ilman heitä ei olisi teitä...

Siinä ne leikkivät kaksi pientä tyttöä omissa lapsuuteni maisemissa. Toisella eriskummallinen virne naamallaan, kuin houkutellen mukaan nauramaan ilman syytä puhtaasta nauramisen ilosta. Toisella kulmat kurtussa uhmaamisesta, mutta hymynkare huulilla kuitenkin, sillä elämän ihanuutta ei kokonaan saa pois pyyhittyä noista kauniista lapsen kasvoista. Täydellisen ihania, täydellisen hupsuja, täydellisen rakkaita ja täydellisen täydellisiä.

Tällaisinä hetkinä kaikki muu lakkaa olemasta ja elämä hymyilee. Ei tässä nyt muistu mieleen, kuinka aamulla ennen kahdeksaa jo viidettä riitaa ratkoessani suunnittelin väsyyneenä "lähtemistä R-kioskille enkä koskaan enää palaavani". Ei muistu nyt mieleeni sekään, kuinka edellisyönä valvoin täysin selittämättömästi raivoavan lapsen vieressä kaksi ja puoli tuntia sanalla sanoen vittuuntuneena koko hommaan. En pysty muistamaan juuri nyt sitäkään, miksi viime viikolla uskoin olevani maailman huonoin äiti ja miksi kyseenalaistinkaan koko äitiyteni ja sen mikä siihen johti. Nyt vain katson ja hymyilen ja rakastan. Tässä hetkessä juuri piilee se salaisuus, miksi tämä kaikki on sen kaiken arvoista!

Silloin se taas muistuu mieleen, kuinka onnekas olenkaan. Silloin se hinta, jonka jouduin tästä maksamaan tuntuu mitättömän pieneltä. Silloin en halua muistaa, mitä otettiin pois, jotta nämä saataisiin tilalle. Silloin katson ylöspäin vain hymyilläkseni pilville ja kuiskaan hiljaa:"Katsokaas pojat näitä tyttöjä!"

torstai 19. heinäkuuta 2012

"Suku on pahin"?

"Ei tarvitse tykätä, mutta tarvitsee tulla toimeen." Siinä lause, jota olen oppilailleni hokenut jo vuosia. "Ei kaikista tarvitse pitää yhtä paljon, mutta toimeen on tultava." Kuulostaa helpolta vai kuinka, mutta mitenkäs sitten käytännössä? Kuinka monelta aikuiselta tämä oikeasti onnistuu?

Ajattelepas nyt hetki jotakin henkilöä, jonka ajatusmaailma tai koko olemus on täysin vastakkainen omaasi verrattuna. Vaikkapa anoppiasi, joka on täysin eri planeetalta kanssasi tai työkaveria, jonka jokainen lause kuulostaa sinusta sisällöllisesti siansaksalta. Väitän, että meiltä kaikilta löytyy joku, jota nyt voit ajatella.

Mitä tarkoittaa "tulla toimeen"? Sitäkö, että esität kohteliasta hänen seurassaan? Toimit hyvien tapojen mukaan? Hymyilet ja olet ystävällinen? Kuinka ystävällinen pitää olla? Vai riittääkö se, että tervehdit vähäeleisesti ja jätät ihmisen omaan arvoonsa sen jälkeen? Riippuu tietysti tilanteesta. Ehkäpä työkaverille voi olla viileä ja asia on sillä selvä, mutta entäpä sitten läheisemmät ihmiset tai ihmiset, jotka ovat lähellä kuten perhe tai suku?

Sanonta "suku on pahin" on vaivannut minua aikoinaan paljon. Tulen hyvin tiiviistä perheestä, jossa räiskyy kyllä tasaisin väliajoin, mutta aina välit selvitetään ja taas rakastetaan lujaa. Sitten kasvoin vähän ja ymmärsin, että suvulla ei tarkoitetakaan perhettä, vaan paljon suurempaa ihmisjoukkoa. Olen siitä onnellisessa asemassa, että voin rehellisesti todeta oman sukuni olevan yllättävänkin mukavaa porukkaa. Mahtuuhan siihenkin toki monenlaista sortteeraajaa ja esimerkiksi oman äitini veljet ovat järjestäneet osaltaan jos jonkinlaista murhetta, mutta pääosin olen sukulaisistani ylpeä. 

Siinä oli ote jo siitä laajemmasta porukasta nimeltä suku, mutta ei siinä vielä kaikki. Lisää tulee, jos sattuu puoliso löytymään. Menet naimisiin, pidät häät ja rakastat. Ihanaa! Paitsi että "lahjaksi saat" lisää sukulaisia. Tässä kohtaa mielestäni homma hankaloittuu melkoisesti. Se että omia sukulaisiaan ei saa valita on ymmärrettävää ja sen porukan kanssa tahtoo tulla toimeen melko mielellään, mutta että päälle läiskästään vielä uutta porukkaa, jotka eivät edes oikeastaan ole sinulle sukua, mutta ne on silti otettava omaksi tavalla tai toisella. 

"Ei tarvitse tykätä, mutta tarvitsee tulla toimeen." Eikö alakin jo kuulostamaan hankalalta? Eikä sen "uuden suvun" tarvitse edes olla omituista tai kummallista väkeä. Se tuntuu silti siltä, koska ne ovat vieraita. On toiset tavat ja tottumukset. On pinttyneet perinteet ja juurtuneet traditiot. Aluksi se on jännittävää. Kuin tutustuisi uuteen maahan tai kulttuuriin. Mutta sanonta"borta bra men hemma best" alkaa hiipimään pian mieleen. 

Mitä tarkoittaa "tulla toimeen"? Sitä olen jo pitkään pohtinut ja tulen varmasti pohtimaan vielä pitkään. Tarkoittipa se toisaalta mitä tahansa, niin parhaani olen pyrkinyt tekemään. Toivottavasti se riittää.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Inhimillisen kauheaa ja kaunista


Tämä on nyt kirjoitettava tänne. Juuri tänään, neljä vuotta sen jälkeen...

Lainattu aikaisemmasta blogistani: "Kun kuulimme lohduttoman uutisen pienten kaksostemme kohtalosta, emme voineet välttyä enää siltä surulta, joka oli tulossa. Jostain, kuin ihmeen kaupalla, löysimme rohkeutta päättää selvitä yhdessä kaikesta, mikä edessä odotti. Tuo päätös on yhä karttanamme kohti selviytymistä. Olin aina tiennyt, että puutteistaan huolimatta, minulla oli uskomattoman rohkea ja rakastava mies. Sitä minun ei ollut koskaan tarvinnut epäillä. Lopullisen varmistuksen asiasta sain tuona päivänä, jolloin päällemme laskettiin surun viitta. Hän kantoi sitä harteillaan ennennäkemättömällä voimalla, vahvana painon alla taipumatta. Ensimmäiset askeleet matkallamme kuljimme lomittain, toisiimme kietoutuneina. Kun minä horjuin, hän korjasi asentoani. Kun olin hengästynyt enkä saanut ilmaa keuhkoihini, hän hengitti puolestani. Ilman sanoja hän puhui minulle järkeä, ilman ääntä hän huusi pahan pois. Minun oli helppo antaa surun tulla."

Luen tämän pitkästä aikaa tänään pienten poikiemme neljäntenä syntymäpäivänä. Ensimmäisenä sellaisena, jona en meinaakaan hukkua uudelleen ahdistukseen. Rinnallani tänään kalliolla heitä muistamassa istuu mies. Se sama, joka silloin otti vastaan pää painuksissa kanssani ne pienet. Silmät kostuneina hän katsoo merelle ja nyökkää, kun totean, että hyvin me olemme niillä korteilla pelanneet, jotka meille syystä tai toisesta annettiin. "Olet edelleen kauneinta mitä tiedän", hän kuiskaa. Kuulin viimeksi nuo sanat silloin, kun sairaalasta kotiin palattuani seisoin sänkyni vieressä vereslihalla peläten nukkumista, mutta hereillä olemista sitäkin enemmän. 

Me olemme satuttaneet toisiamme niin monella eri tavalla sen jälkeen kun meidät revittiin rikki, mutta tänään tällä kalliolla annan sinulle anteeksi. Sinä olet ihminen, et vähenpää, et enempää. Annathan sinäkin minulle anteeksi?
Päätin sua rakastaa, läpi päivien vaikeidenkin sen aina muistaa.
Hetken pelkäsin, sä ootko oikee mulle sittenkään.
Mutta vain katse sulta riittää, mä iäks sinuun jään.
Sinun läheisyytes minun paras paikka on.
Siihen jään, en koskaan ole yksin, levoton.
Sun kosketukses iholleni polttaa jäljen pysyvän.
Sen tiedän ikuisesti minuun jäljen jättävän.
Lupaan sulle, tahdon kanssasi kaiken jakaa.
Muista, ettei meille kukaan maailmassa onnea varmaksi takaa.
Yhdessä on tehtävä se onni meille itsellemme.
Lopulta kai tärkeintä on, miten ollaan ihmisiä toisillemme.
Ei onni ikuisesti ole pysyvää.
Ei kaksi sydäntä kai ilman työtä yhteen jää.
Lupaathan sä  mulle joka päivä jaksaa muistuttaa,
että maja sortuvakin uudelleen me kaksi voidaan rakentaa.
Ja kun en jaksa nostaa pystyyn enää uutta unelmaa,
muistuta mua silloin, tässä kaikki on mitä me tarvitaan.

Tuuletuksen tärkeydestä.

"Ehjimmät ihmiset ovat sirpaleista tehty." Se luki bussipysäkillä raaputettuna yllättävän huolellisesti liimattuun mainoskylttiin. Luin tekstin vielä uudelleen, kuin hyväksyttäen sen itselläni toisen kerran.

 Niin totta. Kun jotain menee ihmisessä rikki, syntyy kaaos, jonka pakottamina pitää hajonnut tavalla tai toisella korjata. Miten me sen teemme? Miten keräämme palaset ja löydämme niille uudet paikat johon ne loksahtavat? Jokainen kai keksii omat keinonsa.

 Mistä me sitten menemme rikki? Mikä on tarpeeksi tai liikaa, jotta se saa hajoamaan kaiken siihen asti huolella rakennetun? Sen summa on kaikille eri. Joskus pienikin särö riittää ja toisinaan taas tarvitaan murskaavaa voimaa, kunnon isku lekalla ja säpäleiksi kaikki kerralla.

 Minä menin rikki tulemalla äidiksi. Äidiksi enkeleille. Äidiksi en kenellekään. Äidiksi uurnalle. Äidiksi muistoille. Minä rakensin itseni uudelleen tuhansista paloista ja miljoonista sirpaleista. Sovitin yhtä kerrallaan kunnes se loksahti. Jotkut paloista heitin pois, ne eivät enää sopineet mihinkään. Tyhjiin kohtiin hankin täytettä tavalla tai toisella. Kaikki palat eivät liittyneet toisiinsa enää tiukasti saumakkain. Niiden raot koitin tilkitä väkisin, mutta aina pääsi tuuli raoista kuitenkin sisään.

 "Oletkohan sä vähän ylireagoinut tähän kaikkeen?" kysyi kerran eräs ystäväksi itseään kutsuva henkilö minulta. Hymyilin ja annoin tuulen tulla sisään. Olen ehjempi kuin koskaan, sillä kaltaistesi ihmisten sanat eivät minua enää satuta. Sileä liukas pintasi ja itseoikeutettu viisautesi eivät minua enää horjuta. "En usko", vastasin ja käännyin pois. Palataan asiaan sitten kun menet itse joskus rikki....

Hyvää syntymäpäivää pienet enkelit, äiti alkaa olla taas kokonainen.

Särkynyt saviruukku

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Taivas, voi taivas!

"Toisen taivas on toisen helvetti" sanotaan. Varmasti aivan totta ja nyt vien teidät matkalle niistä toiseen.

Polkupyörän pumppu kateissa. Ei nyt! Senhän piti olla siinä kolmannessa banaanilaatikossa joka lojui yllättävän kauan olohuoneen nurkassa muuton jälkeen joulukuussa. Minähän purin sen laatikon ja laitoin pumpun talteen. Mutta minne..? Otan yhden neuvoa antavan ja jatkan etsintöjä. Pian nyt, sen on löydyttävä. Alkaa olla jo kiire.

Pumppua ei löydy, joten matkaan on lähdettävä löysin renkain. Ei haittaa, lainaan joltain uudelta tutulta. Kassi tarakalle ja matka alkaa. Hymyilen, en voi sille mitään. Mieli on korkealla ja jännittää. Mitäköhän tästä tänä vuonna tulee..? Saavun keltaisen talon pihaan. Siellä se punapää odottaa. Sama punapää, joka vuodesta toiseen on aina mukana! Ihana ystävä! Muistetaan niitä, jotka puuttuvat. Otetaanpan yhdet niillekin! Aurinko pilkistää harmaiden pilvien takaa. Ei tänään sada vaikka luvattiin. On kuuma ja hikinen olo. Pian on paljon vielä hikisempää menoa. Otetaan taas!

Matka jatkuu. Mennään hiljaa ettei tule hiki sanon ja pyyhin nauraen pyllyhikeä pois. Matkalla koukataan tottakai yhden mutkan kautta vähintääkin. Tällä kertaa sieltä mutkasta löytyy vanhoja tuttuja. Halataan, nauretaan, vittuillaan! Ai miten tätä olen odottanut.

Kello on taas jo liikaa. Nyt on mentävä, pian tulee kiire. Perillä odottaa jonoja. Pyöräparkkijono, sisäänpääsyjono, kassintarkastusjono... Kuka hullu noissa jonottaa sanon ja kiilaan coolisti jonon kärkeen. Taaskaan ei jouduttu jonottamaan :)

Sitä mihin nyt mennään ei tarvitse kysyä. Keskikalja-alue tönöttää tutulla paikallaan. Portin paikkaa ovat kyllä vaihtaneet aivan kuin kiusaksi. Ei haittaa, sisään nyt vaan. "Maksa sä ekat! Otetaas tosta paikka."

Moikataan, nauretaan, kiljutaan, sählätään, kuunnellaan, tanssitaan, kahlataan, pissataan kyykyssä, ei pyyhitä vaan ravistellaan. Juodaan, tanssitaan, moikataan, kahlataan, kiljutaan, halataan, pissataan kyykyssä, nyt pyyhitään. Nauretaan, moikataan, halataan, jorataan, huudetaan, suudellaan, pissataan kyykyssä. Painitaan, moikataan, halataan, nauretaan, lauletaan, nautitaan, pissataan kyykyssä, ei pyyhitä.

Ilta tummenee ja kääntyy yöksi. Poljetaan kotiin tai johonkin. Nukutaan sänkyyn tai johonkin. Oman kullan kanssa tai jonkun uuden. Se oli siinä ja huomenna taas jaksaa.

20-vuotta Ruisrockkia! Taivas, voi taivas!


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Joku yäkkäys... mistä lie purkautuu.

Pieni poika istuu eteisessä ja yrittää laittaa kenkää jalkaansa. Hän yrittää uudelleen ja uudelleen, mutta se ei vaan mene. Ohi kulkee kiireinen äiti roikottaen pikkusisarta tuskaisena ja tiuskaiseen:" Eikö se saatana ole jo jalassa?" Äiti ei huomaa poskelle vierivää kyyneltä.

Kadulla kulkee mies pää painuksissa hoippuen puolelta toiselle. Miehen takki on likainen ja rikki. Hänen rasvainen tukkansa on takussa ja kädessä lujasti kiinni pysyvän pullon pohjalla on vielä vähän jäljellä. Miehen toinen käsi, jossa tiukasti kulkee kuva entisestä elämästä, hipaisee ohikulkijaa vahingossa hänen kompastuessaan liian suuriin kenkiinsä. "Voi vitun juoppo. Hanki itselles töitä tai tapa ittes." Ohikulkija ei kuule syvää huokausta.

Nainen, kokonaan verhoutuneena kaapuun, istuu bussipysäkillä ja keinuttaa hiljaa lastenvaunuja. Esikoinen nukkuu niissä rauhallista untansa. Vieressä seisova mies muistaa juuri unohtaneensa lompakkonsa kahvilaan. "Voi helvetin helvetti!" hän tokaisee yllättävän tiukkaan sävyyn vihaisena itselleen. Hän ei huomaa miten nainen kavahtaa ja painaa päänsä alas ymmärtämättä sanaakaan, mutta uskoen tietävänsä mitä taas sai osakseen.

Kaksi teinityttöä istuu nurmikolla auringossa. Toisen tytön hihaton paita on aavistuksen liian tiukka ja hameenhelma on noussut ylös puoleen sääreen. Poolopaitaan pukeutunut tyttö ei hymyile, vaikka ilma on kaunis ja lomaa edessä vielä ennen syksyä. Ohikulkeva keski-ikäinen mies hieraisee kaljamahaansa ja viheltää. "Tollasia pikkukissoja pitäis päästä oikeen kunnolla paijaamaan", hän sanoo ja lipoo tökerösti huuliaan. Hän ei näe poolopaidan alla olevia viiltojälkiä eikä sitä, kuinka sydän saa taas uuden haavan.

Sinä istut joskus jossakin. Paitasi on rypyssä hieman tai siinä oleva kuva sattuu ärsyttämään ohikulkijaa.  Olet liian kaunis tai liian kummallisen näköinen. Sinun ryhtisi on liian itsevarma tai voisit olla vähän suoraselkäisempikin. Sinun halpatavaraliikkeestä ostettu jäljennöslaukku näyttää liian aidolta tai sitten aito laukkusi muistuttaa liikaa kopiota. Sinun värikkäät vaatteesi nostattavat kiukkua tai mustan puhuva ulkomuotosi on selvästi liian uhkaava. "Voi jumalauta mikä toikin luulee olevansa! Mä vedän sitä turpaan..." Hän ei näe tulevaa epikriisiäsi.