sunnuntai 6. toukokuuta 2012

R niinkuin rohkea.

Enkö ole rohkea, jos pelkään mennä yksin pimeään metsään? Onko se minun rohkeudestani pois, jos en uskalla hypätä sillalta veteen? Vai tekeekö se minusta pelkästään viisaan, jos mieleni yrittää ohjailla minua valinnoissani vihjaamalla ettei ehkä kannattaisi...

Minä ihailen rohkeutta. Ihailen niitä, jotka uskaltavat olla omia itsejään. Niitä, jotka sanovat kun pelkäävät ja jotka myöntävät väärässä ollessaan sen avoimesti. Niitä jotka uskaltavat kantaa vastuuta ja seistä selkä suorana silloinkin kun sen taittaminen kumaraan olisi paljon helpompaan. Ihailen rohkeutta sanoa asiat suoraan ja taitoa tehdä sen niin, ettei loukkaa toisia. 

En tiedä olenko itse rohkea, mutta tiedän että minulla on kunnia tuntea paljon upeita rohkeita ihmisiä! 

Tampereella asuu yksi rohkein kaikista. En edes tiedä miten aloittaisin hänestä kertomaan. Hän on jotakin sellaista, mihin sanat eivät riitä eivätkä lauseet taivu. Hän on ihminen kaikkine vikoineen ja koko voimallaan. Hän on kaunis ja uskon, että hän tietää sen itsekin! Hän on rohkeudessaan niin rohkea, että uskaltaa pelätäkin avoimesti.

Porissa asuu toinen rohkea josta haluan kertoa. Hän on nainen joka uskaltaa kulkea omaa tietään sitä keneltäkään anteeksi pyytämättä. Hänen rohkeutensa tulee niin luonnostaan, ettei sitä aina edes tunnista rohkeudeksi. Tuosta noin vain hän on edelläkulkija, suunnannäyttäjä. Ei muille, vaan itselleen. Juuri sille tärkeimmälle kaikista. Hän on uskaltaja vailla vertaa, hän on hullu täysin terveellä tavalla!

Kohta Rauman suunnalla asuu kolmas. Häntä en tunne muuta kuin hänen teksteissään. Hän on menettänyt jotakin niin arvokasta, ettei sitä koskaan voi edes alkaa mittaamaan. Hänet on rikottu, murskattu miljooniksi ja miljooniksi palasiksi. Hänen rohkeutensa on olla auki. Hän uskaltaa olla haavoilla ja tuntea maailman suurinta kipua. Hän uskaltaa olla rikki, silti samalla uskoen kaikkeen ehjään hänen ympärillään. Hänen rohkeutensa on valo hänen sisällään, eikä se sammu vaan näyttää tietä synkimpänäkin hetkenä. 

Brysselissä asuu neljäs rohkea. Hänen rohkeutensa on minulle ehkä vaikein kaikista. Hän uskaltaa elää arkea ja tekeekin sen upeasti! En edes tiedä miten hän sen tekee. Hän vain on hän ja se riittää. Oman arkeni keskellä minä ajattelen usein häntä. Mitäköhän hän nyt tässä tilanteessa tekisi, miten hän tämän kestäisi, kuinka hän tämän purkaisi, millä hän tämän korjaisi? Hän on arjen kuningatar ja minä kumarran häntä!

Turussa asuvat ne viides ja kuudes, Kaarinassa seitsemäs ja kahdeksas... Niitä on niin monia, etten voi tässä heistä kaikista kertoa. Siihen ei mikään maailman aika riittäisi. Teille kaikille rohkeille ihmisilleni haluan sanoa:"Te olette se syy siihen, miksi minä en aikoinaan pelännyt pimeää!" 

2 kommenttia:

  1. Meidän on elettävä kolkon talven yli osataksemme arvostaa kevättä. Ja metsän täytyy olla kylmä ja hiljainen, ennen kuin peipot laulavat. Kukkien täytyy olla hautautuneina pimeään, ennen kuin ne voivat nousta nupulle ja kukkia. Ja kaikkein ihanin ja lämpimin auringonpaiste koittaa synkän myrskyn jälkeen.
    >tuntematon<

    VastaaPoista