lauantai 5. toukokuuta 2012

Lue omalla vastuullasi


Melkein neljä vuotta sitten minusta tuli äiti. Ei aivan perinteisellä tavalla, mutta äiti kuitenkin. Se oli muistaakseni lauantai päivä. Vietin ystäväni kanssa mukavaa päivää. Oli hellettä, olin pukeutunut mustaan hihattomaan mekkoon joka myötäili kaunista vartaloani, korosti raskausmasuani ja jätti mukavasti piiloon niitä kohtia, jotka eivät korostamista kaivanneet. Ihana, kaunis päivä se olikin. Ihanan kevyt ja  huoleton.

Ystäväni toi minut kotiin ja lähti töihinsä. Menin suoraan vessaan, sillä raskaana ollessa pissahätä on melkeinpä pysyvä tila. Pyyhkiessäni paperilla normaaliin tapaan, vilkaisin paperiin kuin ohimennen ja siinä se oli: veritahra. ”Ei se ole vakavaa. Sellaista voi välillä olla. Älä pelästy.” Pelästyneenä mutta melko rauhallisena lähdin kuitenkin näyttäytymään sairaalan päivystykseen. ”Geminiraskaus kun nyt aina kuitenkin on riskiraskaus. Kaikki hyvin. Ei huolta. Lepäile.”

No minun kohdallani ei kaikki mennyt hyvin. Tuli paljon huolta vaikka kuinka lepäilin. Joku oli mennyt vikaan. Kukaan ei koskaan kertonut minulle miksi. Ehkä kukaan ei tiennyt. Niin vain tapahtui. 14.heinäkuuta minä synnytin pienet kaksospojat liian aikaisin. Heillä ei ollut toivoa selvitä hengissä, ei mahdollisuutta elämään ulkona minusta. Pienen hetken he viipyivät luonamme, kuin näyttääkseen että hevillä ei luovuteta, helposti ei periksi anneta! Äitiinsä tulleet, sanoisi joku. Sitten he lensivät pois.

Minusta tuli äiti, ei aivan tavallinen äiti, mutta äiti kuitenkin. Kukapa olisi voinut aavistaa, että juuri minulle käy näin. Että sylini, jonka olisi pitänyt olla kiireinen ja täynnä elämää olikin tyhjä ja hiljainen. Miten voi olla äiti, jos ei ole lasta mitä hoivata, suuta jota ruokkia, ja jos ainut itku jonka kuulee on oman itsensä vuodattamaa? Miten voi perustella itselleen, että kyllä se siitä, tälle on varmasti joku tarkoitus ja että aika parantaa haavat? Kysymyksiä, epätoivoa, vihaa, katkeruutta vaan ei pisaraakaan rakkautta. Äidinhän pitäisi voida rakastaa, ei vihata koko maailmaa.

Luojan kiitos ihmisen mieli on niin heikko, että sen kasassa pitämiseen on tarvinnut elimistön kehitellä erilaisia suojamekanismeja. Paras niistä kaikista on sokki. Ihana turtunut tila, jossa kaikki on jotenkin pehmeää.

Šokki on traumaattisen psyykkisen kriisin ensimmäinen vaihe, joka alkaa heti laukaisevan tilanteen tapahduttua. Se on suojareaktio, joka auttaa suojautumaan yllättävältä ja järkyttävältä tiedolta, jota mieli ei sillä hetkellä pysty käsittelemään.”

Voi kunpa olisin silloin voinut jäädä tähän tilaan. Valitettavasti, ja onneksi, ihmisen elimistö on viisaampi kuin ihminen itse.

”Psyykkisen kriisin sokkivaihetta seuraa aina reagointivaihe. Tällöin uhri alkaa reagoida tapahtumaan ja tajuta mitä on tapahtunu. Vaiheen tuntomerkkejä ovat pelko , suru , syyllisyys, kieltäminen, eristäytyminen 
sekä hoivan tarve.”

Ja voi pojat että minä reagoin!

“Käsittelyvaihe alkaa kun uhri on saanut etäisyyttä tapahtumaan. Kaiken kattavat ahdistuksen tunteet alkavat väistyä. Tunteet saavat hahmon ja nimen, niistä voi keskustella. Uhri pystyy jäsentämään tapahtunutta elämäänsä.”

On ihanaa löytää jonkun muun kirjoittamaa asiatekstiä aivan kuin ne sanat olisi kirjoitettu minun omista kokemuksistani. Tulee normaali tunne, kokemus tavallisena olemisesta vahvistuu. Olen osannut olla sopivan heikko! Olen antanut elimistölleni vallan hoitaa hommansa. Olinkin sokissa enkä hullu!

2 kommenttia:

  1. Voi miten lohduttavia asia sanoja <3 ja voi miten kyyneleet nousi silmiin. Kirjoitat niin loistavasti.

    VastaaPoista
  2. Voi Saara, miten pahoillani olin ja olen. Muuta en osaa sanoa.

    VastaaPoista