keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kop kop kop avaa hakas!

Se on lukossa, avaa se! Hae avain, aukaise.
Ei löydy avainta, etsitään. Kyllä se etsimällä löydetään.
Odotapas katson tuolta, katso sinä tuolta puolta!
Nyt jo tärppäs, kohta aukee! Ei, ei tällä avaimella lukko laukee.
Se on lukossa, avaa se! Revi vaikka rikki, aukaise!

Se on jännä kun on oikein monta asiaa laittanut piiloon, kätkenyt itseltäänkin koska ei ole jaksanut niitä käsitellä, niin tulee päivä kun ei vain enää osaa aukaista omia lukkojaan. Välillä sitä aina luulee, että nyt! Että jotakin liikahti sisällä, nyt alkavat kyyneleet tulla, nyt minä aukean! Mutta ei.

Matkan varrella elämällä on tapana heitellä meitä erilaisilla kokemuksillä. Ei siinä mitää kummallista ole. Pikemminkin olisi kummallista, jos niin ei olisi. Niitä kokemuksia sitten otetaan vastaan ja käsitellään jokainen omalla tavallaan. "Niin paljon annetaan kun jaksaa kantaa." Voi jessus että pitikin käydä nuorempana salilla! Kaikki me jaksamme kantaa. Välillä se käy hyvin, välillä huonosti ja välillä hyvin huonosti, mutta minkäs teet, kannettava se vain on. Onneksi ei kuitenkaan yksin, vaan taakkaa voi ja saa jakaa!

Omalla kohdallani kävi kuitenkin niin, että kun elämä heitti sen pallon, mitä en missään tapauksessa olisi jaksanut tai halunnut kantaa, en kaanutkaan koppia ja pallo karkasi. Kaikki pallot tuon yhden pallon jälkeen ovat osuneet minuun ja kimmonneet heti takaisin kovasta kuorestani. Ja voi kuulkaa, palloja on pomppinut! Suojakuoren rakentaminen on yllättävän helppoa ja vaivatonta. Se käy kirjaimellisesti melkein kuin itsestään, ja kun sen kerran saa pystyyn, sitä ei ihan helpolla murenneta. Uskon, että Berliinin muurikin aikoinaan kaatui melko kepeästi, jos verrataan sitä minun suojamuurini kaatumiseen.

Miten se onkin niin, että kun yhden kunnon mäjäyksen elämältä saa, niin se aiheuttaa aivan kuin ikävien sattumien ketjureaktion! Ihan kuin se yksi läiskäys nyt ei olisi riittänyt. Ehei! Laitetaan siihen vielä pari päälle ja kun sekään ei vielä riittä, niin tuossa muutama lisää. Yritä siinä nyt sitten eheytyä. Tulla kokonaiseksi ihmiseksi uudelleen. Käsitellä vaikeita tunteita ja kokemuksia, kun niitä läiskitään uusia päälle kokoajan.

Joku ystävistäni varmasti sanoisi tähän kohtaan, että hienostihan sitä olet selvinnyt! Olet uskomattoman vahva! Jos joku, niin sinä selviät kaikesta tästä. Niin se varmasti onkin, mutta onko vahvuus hyvästä? Kannattaako selvitä, vai olisiko terveellisempää vain välillä romahtaa, kun kerran kokemukset ovat senkin verran karskeja kuin minun kohdallani on ollut?

No minä en romahta. En nyt enkä ehkä ikinä. Joskus silti pistää miettimään, että kannattaisiko jos vain osaisi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti