sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Matkalla kotiin

Pää sattuu ja on paha olla. Turvottaa niin että tuntuu aivan kuin nahka repeäisi hetkenä minä hyvänsä. Koitan ainakin olla kumartelematta liikaa suuntaan tai toiseen ihan vain varoiksi. Päässä soi eilisen illan live bändin ilmoille kajauttaman biisin sanat:"On helppoo olla nuori, kaikki tai ei mitään rock'n roll." Eilen se vielä tuntui kummasti sopivammalta biisiltä kuin nyt. Juna vie ja olen matkalla kotiin. Luojan kiitos minulla on kolme hyvää syytä palata sinne. Ne elämäni tärkeimmät, jotka taas tämän reissun jälkeen ja ansiosta muistuttavat minua siitä, ettei omaa aikaa kuitenkaan tarvitse tai haluakaan enää juuri nyt yhtään enempää! Biisi soi päässäni edelleen:"Heeeeeeei, on niin helppoo olla onnellinen. Heeeeei, ja tyytyy siihen mitä on." Ja onhan se helppoa kun on saanut niin paljon! Äippä on tulossa kotiin ja valmis taas kakkimaan ovi auki! :D

lauantai 19. toukokuuta 2012

Viihteellä!

Oma aika on lasten syntymän jälkeen noussut aivan uuteen arvoon! Nurinkurista tietenkin on, että pitää saada lapsia, jotta ymmärtää viimeinkin kaikessa laajuudessaan sen, kuinka paljon omaa aikaa sitä oikeastaan rakastaakaan. Taaskaan ei saa ymmärtää väärin ja tuomita minua heti huonoksi äidiksi. Tai saa, mutta se on hätiköityä, sillä oman ajan arvostaminen ei ole pois sen arvostuksen määrästä jota tunnen lasten kanssa vietyäettyä aikaa kohtaan. Mutta se nyt vain on niin, että kun paskallekaan ei pääse enää yksin (ainakaan ovi kiinni), niin joskus on vaan niin saatanan hienoa päästä yksin pois johonkin! Olen matkalla Tampereelle ja tunnelma on täysin rinnastettavissa hulppeaan Havajin matkaan! Kannattaa siis ilmeisesti hankkia kersa tai kaksi, niin alkaa Mansekin tuntua hienolta kaupunkilomakohteelta. Luvassa on yhtävää vuosien takaa, hulvatonta sekoilua ja ankaraa juomista. Hyi kamalaa vai mitä!? Toivotan kaikille ihanaa viikonloppua, varsinkin itselleni!

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Kiitos ei aina ole helppo sana.

Jatkan samaa linjaa ja otan käsittelyyn vaikean aiheen. Se on meillä kaikilla ja minulla se sattuu vielä olemaan aivan uskomaton! Sitä ei saa valita, vaan on otettava se, joka annetaan. Se on äiti.

Miksi siis tämä olisi vaikea aihe? Ei äiti minulle olekaan sitä. Pelkkä äiti aiheena olisi minulle yksi helpoimmista. Mutta kun lisätään siihen elämä ja tarkastellaan äitiyttä laajemmin, niin silloin aihe mutkistuu, vai mitä?

Kun lapseen sattuu, niin äitiinkin sattuu. Olen nyt kaksi yötä istunut lapseni vieressä, kun hän huutaa kasvot kivusta väärinä itkien apua. Häneen ei saa koskea ja se sattuu minuun eniten. Se etten voi auttaa. Hän on vasta 1-vuotias ja hänen vatsaansa sattuu. Se ei ole kovin paha asia maailman mittakaavassa, mutta häneen sattuu ja niin sattuu silloin myös minuun.

Minuun sattui myös nelisen vuotta sitten heinäkuussa. Äitini oli silloin vierelläni. Hän oli vierelläni koko ajan, ensimmäisistä epätietoisista hetkistä lopun raadolliseen tietoisuuteen asti. Hän piti kädestä jos annettiin, ja kun ei annettu, hän vain oli. Vahvana hän istui siinä, istui kun ei muuta voinut.

Hän otti vastaan kanssani nuo pienet. En tiedä miten hän sen teki. En muista itkikö hän vai eikö itkenyt. En muista oikeastaan mitään. Muistan vain, että siinä hän oli, eikä minua pelottanut. Aivan niinkuin silloin joskus pienenäkin painajaisen jälkeen, kun hän tuli sänkyni viereen silitti ja vakuutti:"En lähde ennen kuin nukahdat ja sen jälkeenkin vielä valvon vierelläsi." En muista sanoinko ikinä kiitos, mutta tiedän ettei se haittaa. Ei äidit tarvitse lapsiltaan kiitosta. En muista kysyinkö koskaan miten hän jaksaa. Sen muistan, että joskus sanoin etten jaksa kysyä sitä. Se oli minulle liian raskasta. Muttei sekään haittaa. Ei lapsen tehtävä ole murehtia äidin jaksamisesta silloin, kun ei itse jaksa. Tiedän sen nyt itse äitinä.

Jos pelkkä oman lapsen vatsakipukin tuntuu niin pahalta, niin miten pahalta voikaan tuntua sellainen kipu, joka minun kohdalleni sattui? Miten kestit sen äiti? Vai kestitkö? Kiitos äiti, kiitos.

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

R niinkuin rohkea.

Enkö ole rohkea, jos pelkään mennä yksin pimeään metsään? Onko se minun rohkeudestani pois, jos en uskalla hypätä sillalta veteen? Vai tekeekö se minusta pelkästään viisaan, jos mieleni yrittää ohjailla minua valinnoissani vihjaamalla ettei ehkä kannattaisi...

Minä ihailen rohkeutta. Ihailen niitä, jotka uskaltavat olla omia itsejään. Niitä, jotka sanovat kun pelkäävät ja jotka myöntävät väärässä ollessaan sen avoimesti. Niitä jotka uskaltavat kantaa vastuuta ja seistä selkä suorana silloinkin kun sen taittaminen kumaraan olisi paljon helpompaan. Ihailen rohkeutta sanoa asiat suoraan ja taitoa tehdä sen niin, ettei loukkaa toisia. 

En tiedä olenko itse rohkea, mutta tiedän että minulla on kunnia tuntea paljon upeita rohkeita ihmisiä! 

Tampereella asuu yksi rohkein kaikista. En edes tiedä miten aloittaisin hänestä kertomaan. Hän on jotakin sellaista, mihin sanat eivät riitä eivätkä lauseet taivu. Hän on ihminen kaikkine vikoineen ja koko voimallaan. Hän on kaunis ja uskon, että hän tietää sen itsekin! Hän on rohkeudessaan niin rohkea, että uskaltaa pelätäkin avoimesti.

Porissa asuu toinen rohkea josta haluan kertoa. Hän on nainen joka uskaltaa kulkea omaa tietään sitä keneltäkään anteeksi pyytämättä. Hänen rohkeutensa tulee niin luonnostaan, ettei sitä aina edes tunnista rohkeudeksi. Tuosta noin vain hän on edelläkulkija, suunnannäyttäjä. Ei muille, vaan itselleen. Juuri sille tärkeimmälle kaikista. Hän on uskaltaja vailla vertaa, hän on hullu täysin terveellä tavalla!

Kohta Rauman suunnalla asuu kolmas. Häntä en tunne muuta kuin hänen teksteissään. Hän on menettänyt jotakin niin arvokasta, ettei sitä koskaan voi edes alkaa mittaamaan. Hänet on rikottu, murskattu miljooniksi ja miljooniksi palasiksi. Hänen rohkeutensa on olla auki. Hän uskaltaa olla haavoilla ja tuntea maailman suurinta kipua. Hän uskaltaa olla rikki, silti samalla uskoen kaikkeen ehjään hänen ympärillään. Hänen rohkeutensa on valo hänen sisällään, eikä se sammu vaan näyttää tietä synkimpänäkin hetkenä. 

Brysselissä asuu neljäs rohkea. Hänen rohkeutensa on minulle ehkä vaikein kaikista. Hän uskaltaa elää arkea ja tekeekin sen upeasti! En edes tiedä miten hän sen tekee. Hän vain on hän ja se riittää. Oman arkeni keskellä minä ajattelen usein häntä. Mitäköhän hän nyt tässä tilanteessa tekisi, miten hän tämän kestäisi, kuinka hän tämän purkaisi, millä hän tämän korjaisi? Hän on arjen kuningatar ja minä kumarran häntä!

Turussa asuvat ne viides ja kuudes, Kaarinassa seitsemäs ja kahdeksas... Niitä on niin monia, etten voi tässä heistä kaikista kertoa. Siihen ei mikään maailman aika riittäisi. Teille kaikille rohkeille ihmisilleni haluan sanoa:"Te olette se syy siihen, miksi minä en aikoinaan pelännyt pimeää!" 

lauantai 5. toukokuuta 2012

Lue omalla vastuullasi


Melkein neljä vuotta sitten minusta tuli äiti. Ei aivan perinteisellä tavalla, mutta äiti kuitenkin. Se oli muistaakseni lauantai päivä. Vietin ystäväni kanssa mukavaa päivää. Oli hellettä, olin pukeutunut mustaan hihattomaan mekkoon joka myötäili kaunista vartaloani, korosti raskausmasuani ja jätti mukavasti piiloon niitä kohtia, jotka eivät korostamista kaivanneet. Ihana, kaunis päivä se olikin. Ihanan kevyt ja  huoleton.

Ystäväni toi minut kotiin ja lähti töihinsä. Menin suoraan vessaan, sillä raskaana ollessa pissahätä on melkeinpä pysyvä tila. Pyyhkiessäni paperilla normaaliin tapaan, vilkaisin paperiin kuin ohimennen ja siinä se oli: veritahra. ”Ei se ole vakavaa. Sellaista voi välillä olla. Älä pelästy.” Pelästyneenä mutta melko rauhallisena lähdin kuitenkin näyttäytymään sairaalan päivystykseen. ”Geminiraskaus kun nyt aina kuitenkin on riskiraskaus. Kaikki hyvin. Ei huolta. Lepäile.”

No minun kohdallani ei kaikki mennyt hyvin. Tuli paljon huolta vaikka kuinka lepäilin. Joku oli mennyt vikaan. Kukaan ei koskaan kertonut minulle miksi. Ehkä kukaan ei tiennyt. Niin vain tapahtui. 14.heinäkuuta minä synnytin pienet kaksospojat liian aikaisin. Heillä ei ollut toivoa selvitä hengissä, ei mahdollisuutta elämään ulkona minusta. Pienen hetken he viipyivät luonamme, kuin näyttääkseen että hevillä ei luovuteta, helposti ei periksi anneta! Äitiinsä tulleet, sanoisi joku. Sitten he lensivät pois.

Minusta tuli äiti, ei aivan tavallinen äiti, mutta äiti kuitenkin. Kukapa olisi voinut aavistaa, että juuri minulle käy näin. Että sylini, jonka olisi pitänyt olla kiireinen ja täynnä elämää olikin tyhjä ja hiljainen. Miten voi olla äiti, jos ei ole lasta mitä hoivata, suuta jota ruokkia, ja jos ainut itku jonka kuulee on oman itsensä vuodattamaa? Miten voi perustella itselleen, että kyllä se siitä, tälle on varmasti joku tarkoitus ja että aika parantaa haavat? Kysymyksiä, epätoivoa, vihaa, katkeruutta vaan ei pisaraakaan rakkautta. Äidinhän pitäisi voida rakastaa, ei vihata koko maailmaa.

Luojan kiitos ihmisen mieli on niin heikko, että sen kasassa pitämiseen on tarvinnut elimistön kehitellä erilaisia suojamekanismeja. Paras niistä kaikista on sokki. Ihana turtunut tila, jossa kaikki on jotenkin pehmeää.

Šokki on traumaattisen psyykkisen kriisin ensimmäinen vaihe, joka alkaa heti laukaisevan tilanteen tapahduttua. Se on suojareaktio, joka auttaa suojautumaan yllättävältä ja järkyttävältä tiedolta, jota mieli ei sillä hetkellä pysty käsittelemään.”

Voi kunpa olisin silloin voinut jäädä tähän tilaan. Valitettavasti, ja onneksi, ihmisen elimistö on viisaampi kuin ihminen itse.

”Psyykkisen kriisin sokkivaihetta seuraa aina reagointivaihe. Tällöin uhri alkaa reagoida tapahtumaan ja tajuta mitä on tapahtunu. Vaiheen tuntomerkkejä ovat pelko , suru , syyllisyys, kieltäminen, eristäytyminen 
sekä hoivan tarve.”

Ja voi pojat että minä reagoin!

“Käsittelyvaihe alkaa kun uhri on saanut etäisyyttä tapahtumaan. Kaiken kattavat ahdistuksen tunteet alkavat väistyä. Tunteet saavat hahmon ja nimen, niistä voi keskustella. Uhri pystyy jäsentämään tapahtunutta elämäänsä.”

On ihanaa löytää jonkun muun kirjoittamaa asiatekstiä aivan kuin ne sanat olisi kirjoitettu minun omista kokemuksistani. Tulee normaali tunne, kokemus tavallisena olemisesta vahvistuu. Olen osannut olla sopivan heikko! Olen antanut elimistölleni vallan hoitaa hommansa. Olinkin sokissa enkä hullu!

Pilvenpuhaltaja

Hörhö, omituinen, liian onnellinen... Rakkailla lapsilla on monta nimeä!

Lähdin mukaan elämysmatkalle Uuteen kaupunkiin Taidetalo Pilvilinnaan. En tiennyt mitä odottaa ja vielä matkalla bussissa otin tylsistyneenä päivätorkut. Perillä meitä odotti jotakin sanoinkuvaamatonta, yllättävää, sekopäistä, hullua, ihmeellistä, omituista, villiä ja vähän ehkä jopa sairasta hyvällä tavalla!

Talo, jonka rakennusvaiheessa julkisivulautakunnankin oli myönnettävä, että kirjava on uusi väri, nökötti edessämme kuin maailman laidalla. Sanat eivät edes pääse alkuun kuvaamaan tuota taloa. Olo oli epätodellinen! Voiko tämä olla totta? Onko joku todella aidon oikeasti niin hullu, että on rakentanut tällaisen? Onko jollain todellakin tällainen syntymälahja takataskussaan, millä pystyy luomaan jotakin näin ihmeellisen kaunista?

Hetken talon rouvaa kuunneltuani pidättelin jo kyyneleitäni! Ihanaa miten lapsellinen joku uskaltaa olla! Lapsellisen onnellinen, lapsellisen ennakkoluuloton, lapsellisen rohkea! En voinut muuta kuin huokailla hymyillen. Pilvenpuhaltajaksi hän itseään kutsui. Ja minä päätin uskaltaa itsekin puhaltaa edes puutaman pilven omassa elämässäni!

"Jos kurkottaa tahdot korkeammalle, pane pehmoinen pilvi varpaiden alle." -Talon seinästä lainattu.-
"Ilman uskoa parempaan ei pilvikään liikkuisi taivaallaan." -Talon seinästä lainattu.-

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Kop kop kop avaa hakas!

Se on lukossa, avaa se! Hae avain, aukaise.
Ei löydy avainta, etsitään. Kyllä se etsimällä löydetään.
Odotapas katson tuolta, katso sinä tuolta puolta!
Nyt jo tärppäs, kohta aukee! Ei, ei tällä avaimella lukko laukee.
Se on lukossa, avaa se! Revi vaikka rikki, aukaise!

Se on jännä kun on oikein monta asiaa laittanut piiloon, kätkenyt itseltäänkin koska ei ole jaksanut niitä käsitellä, niin tulee päivä kun ei vain enää osaa aukaista omia lukkojaan. Välillä sitä aina luulee, että nyt! Että jotakin liikahti sisällä, nyt alkavat kyyneleet tulla, nyt minä aukean! Mutta ei.

Matkan varrella elämällä on tapana heitellä meitä erilaisilla kokemuksillä. Ei siinä mitää kummallista ole. Pikemminkin olisi kummallista, jos niin ei olisi. Niitä kokemuksia sitten otetaan vastaan ja käsitellään jokainen omalla tavallaan. "Niin paljon annetaan kun jaksaa kantaa." Voi jessus että pitikin käydä nuorempana salilla! Kaikki me jaksamme kantaa. Välillä se käy hyvin, välillä huonosti ja välillä hyvin huonosti, mutta minkäs teet, kannettava se vain on. Onneksi ei kuitenkaan yksin, vaan taakkaa voi ja saa jakaa!

Omalla kohdallani kävi kuitenkin niin, että kun elämä heitti sen pallon, mitä en missään tapauksessa olisi jaksanut tai halunnut kantaa, en kaanutkaan koppia ja pallo karkasi. Kaikki pallot tuon yhden pallon jälkeen ovat osuneet minuun ja kimmonneet heti takaisin kovasta kuorestani. Ja voi kuulkaa, palloja on pomppinut! Suojakuoren rakentaminen on yllättävän helppoa ja vaivatonta. Se käy kirjaimellisesti melkein kuin itsestään, ja kun sen kerran saa pystyyn, sitä ei ihan helpolla murenneta. Uskon, että Berliinin muurikin aikoinaan kaatui melko kepeästi, jos verrataan sitä minun suojamuurini kaatumiseen.

Miten se onkin niin, että kun yhden kunnon mäjäyksen elämältä saa, niin se aiheuttaa aivan kuin ikävien sattumien ketjureaktion! Ihan kuin se yksi läiskäys nyt ei olisi riittänyt. Ehei! Laitetaan siihen vielä pari päälle ja kun sekään ei vielä riittä, niin tuossa muutama lisää. Yritä siinä nyt sitten eheytyä. Tulla kokonaiseksi ihmiseksi uudelleen. Käsitellä vaikeita tunteita ja kokemuksia, kun niitä läiskitään uusia päälle kokoajan.

Joku ystävistäni varmasti sanoisi tähän kohtaan, että hienostihan sitä olet selvinnyt! Olet uskomattoman vahva! Jos joku, niin sinä selviät kaikesta tästä. Niin se varmasti onkin, mutta onko vahvuus hyvästä? Kannattaako selvitä, vai olisiko terveellisempää vain välillä romahtaa, kun kerran kokemukset ovat senkin verran karskeja kuin minun kohdallani on ollut?

No minä en romahta. En nyt enkä ehkä ikinä. Joskus silti pistää miettimään, että kannattaisiko jos vain osaisi...