sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Raakaa realismia

"Olen realisti" sanon ja nyökkään päälle. Otan asiat sellaisina kuin ne tulevat. Pelaan niillä korteilla mitä on annettu. "Olen realisti" sanon, sanon mutta olenko?

Melkein neljä vuotta sitten minun sisältäni otettiin pois kalleimmat aarteeni. Minä olin tulossa äidiksi. ÄIDIKSI hyvänen aika! Kannoin elämää täynnä voimaa ja intoa, täynnä uskoa mutta muistin kantaa myös aavistuksen epävarmuutta. Olin realisti ja tiesin, että kaksoisraskaus on aina riskiraskaus.

"Niin vain kävi. Tästä selvitään. Tähän en romahda. Tähän ei häviä Saara." Minä päätin selvitä. Päätin voittaa vaikeudet, saada tyhjään syliini täytettä hinnalla millä hyvänsä. Puhuin ja puhuin, tein surutyötä, annoin luvan itselleni tuntea kaikki oikeat tunteet. Ne kaikki, jotka on tunnettava, jotta pääsee eteenpäin. Annoin miehelleni luvan surra omalla tavallaan. "Kaikkihan surevat omalla tavallaan ja se on ok."

Tulin uudelleen raskaaksi. "Kyllä minä pärjään. Ei tämä ole vaikeaa, tai jos onkin niin kyllä se tästä." Olin realisti ja ymmärsin, että minua pelottaa ja se kuuluu asiaan. Tyttö syntyi, ihanaa. Tietysti se on ihanaa! Vaan ei se ollut sitä pelkästään. Mutta koska olin realisti annoin anteeksi itselleni, etten osannut heti rakastaa. Etten heti ollut täydellinen äiti.

Pikkuvauva-arki oli raskasta. Parisuhde oli vaikeaa. Itkin paljon, mutta koska olin realisti ymmärsin, että niin sen kuuluukin nyt olla. Tämä on nyt tälläinen vaihe ja se menee ohi. Oli upeaa olla niin vahva että jaksoi!

Uusi raskaus tuli melko pian yllätyksenä. En ollut onnellinen, mutta ei se haitannut, sillä realistina annoin itseni tuntea kaikki ne tunteet joita oikeasti tunsin. En olisi halunnut uutta raskautta vielä. Tämä aika oli väärä aika. No se meni kesken. Se oli kuollut kohtuuni. Ei se mitään, sellaista sattuu. Tiesin sen realistina ja ymmärsin sen olevan luonnollista.

Taas uusi raskaus, nyt oikeaan aikaan. Realistina laskin, että jos en nyt siihen ryhdy, en ehkä koskaan enää jaksaisi siihen ryhtyä. Raskausaika oli vaikeaa, mutta niinhän sen kuuluukin olla. Vai kuuluuko? Realisti kun olin ymmärsin, että joskus vain on vaikeampaa kuin toisinaan.

Uusi vauva-arki taaperolisällä. Tietysti se oli väsyttävää ja kun vielä sattui niin, että vauva oli kokoajan sairaana valvottiin paljon ja väsyttiin. Minunhan kuuluukin olla väsynyt. Ymmärsin sen koska olin realisti.

Yksi aamu en päässytkään ylös sängystä. En jaksanutkaan nousta. Realisina tiesin, etten nyt tiennyt miksi. Nouset vaan, siitä niin! Ylös, ulos ja lenkille! En noussut, en päässyt ylös. Itketti, sattui päähän ja vatsaan. Kurkkua kuristi. Pienet kaksoset pyörivät mielessäni. "Älä nyt siitä enää! Sinä olet jo päässyt sen yli! Tämä asia on jo käsitelty!" Itketti silti ihan kamalasti. Minun oli ikävä niitä pieniä, olisin halunnut hakea heidät takaisin. Nähdä heidän kasvavan. Kuulla kuinka he tappelevat samoista leluista ja sopivat riitansa.

Olen realisti sanon ja jatkan, että realistina ymmärrän, etten ole pitkään aikaan ymmärtänyt mitään, en päässyt mistään yli, en tiennyt mitään enkä tuntenut paljoakaan oikeita tunteita. Olen realisti ja ymmärrän nyt olleeni vain kipeä. Liian kipeä ja surusta sairas. Tästä alkaa parantuminen pikkuhiljaa. Olen jo matkalla, näin kauan siihen meni. Jostain löytyy taas Saara, erilainen kuin ennen mutta Saara.

2 kommenttia: