lauantai 21. huhtikuuta 2012

Miten NE sen tekevät?

Entisessä elämässäni, siis tarkoitan aikaa ennen lapsia, mietin aina ihmetellen miten NE sen tekevät? Miten NE eli "perheelliset" saavat arkensa pyörimään? Miten NE aamuisin saavat itsensä lisäksi lapsensa suittua edustuskuntoon, vietyä ne asiallisesti saparot päässä heiluen päiväkotiin ja ehtivätpä NE vielä itse ajoissa omiin töihinsäkin meikattuina ja kauniina. Kun NE sitten pääsevät töistänsä, NE hakevat lapsensa heti, käyvät NIIDEN kanssa rauhallisesti tappelematta kaupassa, tulevat kotiin ja tekevät maittavaa, terveellistä ja tietysti erilaista ruokaa perheelleen puhdas essu päällänsä joka päivä. Sitten NE lähtevät harrastuksiin kukin omiinsa hallitusti keittiön jääpissä olevan aikataulun mukaisesti tai siirtyvät ulkoilemaan hoitaen tietysti samalla pihaharavoinnin, koska nyt juuri siihen tarjoitui hyvä tilaisuus. Illalla NIILLÄ on aikaa istua yhdessä, keskustella päivän tapahtumista, olla sylikkäin ja rakastaa. Kiireisen mutta antoisan päivän jälkeen, NIIDEN onkin hyvä käpertyä nukkumaan hyvät yöunet, jotta ne aamulla taas heräävät pirteinä ja valmiina uuteen antoisaan päiväänsä.

Nykyisessä elämässäni en ihmette enää mitään. En ehdi! Minä herään valvotun yön jälkeen räjähtäneenä uuteen kiireiseen ja kaoottiseen päivään. Riuhtaisen lapset matkaani puolipukeissa, koska ollaan jo myöhässä. Nappaan kassiin mukaan ripsivärin ja toivon, että jossain vaiheessa päivää ehtisin sipaisemaan sitä silmäpussien koristamiin silmiini. Töistä myöhästyn tietysti sen pari minuuttia vahintäänkin ja puolet tavaroistani huomaan unohtaneeni viimeistään siinä vaiheessa, kun tartun työpaikalla ensimmäiseen kahvikupilliseeni kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Kun sitten pääsen töistä, haen lapset melkein heti, menen niiden kanssa kauppaan ja tappelen jokaisesta pienestä asiasta niiden kanssa. "Ei sitä lelua, ei tänään keksejä, ei nyt ole karkkipäivä, ei syöda sieltä tiskistä niitä viinirypäleitä, ei, ei, ei." Kun sitten pääsemme kotiin laitan pikkukakkosen pyörimään otan einespöperöt esille ja tartun noin seitsämänteen kahvikupilliseeni kaksin käsin! Puoliväkisin nappaan ne ruokapöytään vain kuullakseni, että perunamuusi olisikin tänään ollut toivelistalla, vaikka sitä ei eilen kukaan syönytkään kun sen ensin olin itse oikein perunoista valmistanut. Sitten mekin lähdemme pihalle ja tartun haravaan. En siksi, että siihen tarjoitui nyt oiva tilaisuus, vaan siksi että  muuten olisin nukahtanut pystyyn. En uskalla pysähtyä. Illalla sitten ehdimme hetken istua sylikkäin jos kukaan sillä kertaa ei uhmaa, huuda tai räyhää. Ehdimme rakastaa, jos juuri sillä hetkellä kukaan ei ole siihen liian väsynyt. Kiireisen ja kaoottisen päivän jälkeen käperrymme nukkumaan vain herätäksemme taas hetken päästä valvomaan ja heräämme aamulla räjähtäneinä valmiina uuteen kiireiseen ja kaoottiseen päivään?

Tulevassa elämässäni varmasti ihmettelen, miten tein sen?

2 kommenttia:

  1. Ah, niin tuttua! Lisään tähän vielä alati vaivaavan huonon omantunnon, joka tulee huonosta keskisttymisestä joka ikisessä asiassa. Puolivillaisesta tekemisestä ja kuuntelemattomuudesta. Rakastamisen vaikeuden, kun NE muut tekee sen paremmin.
    Harava on kyllä hyvä - se antaa tunteen asioiden siirtämisestä pinosta toiseen :) Osaan sentään edes sen.

    VastaaPoista