torstai 26. huhtikuuta 2012

"Olisit vain pyytänyt!"

Kerroin oppilaille töissä, että jään pois loppuviikoksi koska omat lapseni ovat kipeitä. Olin aamulla ennen heidän kouluun tuloaan vaihtanut ryhmäpöydät paripulpeteiksi ja koulun alettua sitten esitin pienen toiveen, jossa totesin olevani iloinen jos saisin sijaiselta (tai muulta valvojalta) kerrankin vain hyviä uutisia!

Pitkin päivää sitten monistin ja järjestelin loppuviikoksi ohjelmaa. Kesken viimeisen oppitunnin pieni poika asteli luokseni, katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: "Kuule, mä voisin oikeestaan tällä kertaa käyttäytyä niin, että kuulet musta vaan hyvää." Poika piti hetken tauon, kuin arvioiden kannattaako jatkaa ja lisäsi: "Mutta älä luulekkaan että se tarkoittaa sitä että mä hyväksyn nää istumajärjestelyt. Kato kyllä mä tiedän, että sä et nyt luota meihin ja luulit että toi pulpettien siirtely jotain auttaisi. Olisit vaan heti pyytäny."Tunsin piston rinnassani kun sanat osuivat ja upposivat. Olisit vain pyytänyt, vieläkö se riittää?

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Pari kysymystä.

Minne tuuli kuljettaa ne kuiskaukset joita kukaan ei kuule?
Mistä löytyvät lopulta kaikki kadotetut haaveet ja hukatut lupaukset?
Missä säilyvät salaisuudet jotka oikeasti pidetään?

Kuka rakastaa sitä joka tappoi rakkauden?
Kuka auttaa niitä joilla ei enää ole toivoa?
Kenellä on aikaa niille joilla ei enää ole paljoakaan aikaa?

Milloin tulee päivä kun ei ole päivääkään jäljellä?
Mistä tietää ettei kukaan oikeastaan tiedä mitään?
Mitä tehdään kun ei ole mitään enää tehtävissä?

Kuka vastaa kun ei ole vastauksia?

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Raakaa realismia

"Olen realisti" sanon ja nyökkään päälle. Otan asiat sellaisina kuin ne tulevat. Pelaan niillä korteilla mitä on annettu. "Olen realisti" sanon, sanon mutta olenko?

Melkein neljä vuotta sitten minun sisältäni otettiin pois kalleimmat aarteeni. Minä olin tulossa äidiksi. ÄIDIKSI hyvänen aika! Kannoin elämää täynnä voimaa ja intoa, täynnä uskoa mutta muistin kantaa myös aavistuksen epävarmuutta. Olin realisti ja tiesin, että kaksoisraskaus on aina riskiraskaus.

"Niin vain kävi. Tästä selvitään. Tähän en romahda. Tähän ei häviä Saara." Minä päätin selvitä. Päätin voittaa vaikeudet, saada tyhjään syliini täytettä hinnalla millä hyvänsä. Puhuin ja puhuin, tein surutyötä, annoin luvan itselleni tuntea kaikki oikeat tunteet. Ne kaikki, jotka on tunnettava, jotta pääsee eteenpäin. Annoin miehelleni luvan surra omalla tavallaan. "Kaikkihan surevat omalla tavallaan ja se on ok."

Tulin uudelleen raskaaksi. "Kyllä minä pärjään. Ei tämä ole vaikeaa, tai jos onkin niin kyllä se tästä." Olin realisti ja ymmärsin, että minua pelottaa ja se kuuluu asiaan. Tyttö syntyi, ihanaa. Tietysti se on ihanaa! Vaan ei se ollut sitä pelkästään. Mutta koska olin realisti annoin anteeksi itselleni, etten osannut heti rakastaa. Etten heti ollut täydellinen äiti.

Pikkuvauva-arki oli raskasta. Parisuhde oli vaikeaa. Itkin paljon, mutta koska olin realisti ymmärsin, että niin sen kuuluukin nyt olla. Tämä on nyt tälläinen vaihe ja se menee ohi. Oli upeaa olla niin vahva että jaksoi!

Uusi raskaus tuli melko pian yllätyksenä. En ollut onnellinen, mutta ei se haitannut, sillä realistina annoin itseni tuntea kaikki ne tunteet joita oikeasti tunsin. En olisi halunnut uutta raskautta vielä. Tämä aika oli väärä aika. No se meni kesken. Se oli kuollut kohtuuni. Ei se mitään, sellaista sattuu. Tiesin sen realistina ja ymmärsin sen olevan luonnollista.

Taas uusi raskaus, nyt oikeaan aikaan. Realistina laskin, että jos en nyt siihen ryhdy, en ehkä koskaan enää jaksaisi siihen ryhtyä. Raskausaika oli vaikeaa, mutta niinhän sen kuuluukin olla. Vai kuuluuko? Realisti kun olin ymmärsin, että joskus vain on vaikeampaa kuin toisinaan.

Uusi vauva-arki taaperolisällä. Tietysti se oli väsyttävää ja kun vielä sattui niin, että vauva oli kokoajan sairaana valvottiin paljon ja väsyttiin. Minunhan kuuluukin olla väsynyt. Ymmärsin sen koska olin realisti.

Yksi aamu en päässytkään ylös sängystä. En jaksanutkaan nousta. Realisina tiesin, etten nyt tiennyt miksi. Nouset vaan, siitä niin! Ylös, ulos ja lenkille! En noussut, en päässyt ylös. Itketti, sattui päähän ja vatsaan. Kurkkua kuristi. Pienet kaksoset pyörivät mielessäni. "Älä nyt siitä enää! Sinä olet jo päässyt sen yli! Tämä asia on jo käsitelty!" Itketti silti ihan kamalasti. Minun oli ikävä niitä pieniä, olisin halunnut hakea heidät takaisin. Nähdä heidän kasvavan. Kuulla kuinka he tappelevat samoista leluista ja sopivat riitansa.

Olen realisti sanon ja jatkan, että realistina ymmärrän, etten ole pitkään aikaan ymmärtänyt mitään, en päässyt mistään yli, en tiennyt mitään enkä tuntenut paljoakaan oikeita tunteita. Olen realisti ja ymmärrän nyt olleeni vain kipeä. Liian kipeä ja surusta sairas. Tästä alkaa parantuminen pikkuhiljaa. Olen jo matkalla, näin kauan siihen meni. Jostain löytyy taas Saara, erilainen kuin ennen mutta Saara.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Miten NE sen tekevät?

Entisessä elämässäni, siis tarkoitan aikaa ennen lapsia, mietin aina ihmetellen miten NE sen tekevät? Miten NE eli "perheelliset" saavat arkensa pyörimään? Miten NE aamuisin saavat itsensä lisäksi lapsensa suittua edustuskuntoon, vietyä ne asiallisesti saparot päässä heiluen päiväkotiin ja ehtivätpä NE vielä itse ajoissa omiin töihinsäkin meikattuina ja kauniina. Kun NE sitten pääsevät töistänsä, NE hakevat lapsensa heti, käyvät NIIDEN kanssa rauhallisesti tappelematta kaupassa, tulevat kotiin ja tekevät maittavaa, terveellistä ja tietysti erilaista ruokaa perheelleen puhdas essu päällänsä joka päivä. Sitten NE lähtevät harrastuksiin kukin omiinsa hallitusti keittiön jääpissä olevan aikataulun mukaisesti tai siirtyvät ulkoilemaan hoitaen tietysti samalla pihaharavoinnin, koska nyt juuri siihen tarjoitui hyvä tilaisuus. Illalla NIILLÄ on aikaa istua yhdessä, keskustella päivän tapahtumista, olla sylikkäin ja rakastaa. Kiireisen mutta antoisan päivän jälkeen, NIIDEN onkin hyvä käpertyä nukkumaan hyvät yöunet, jotta ne aamulla taas heräävät pirteinä ja valmiina uuteen antoisaan päiväänsä.

Nykyisessä elämässäni en ihmette enää mitään. En ehdi! Minä herään valvotun yön jälkeen räjähtäneenä uuteen kiireiseen ja kaoottiseen päivään. Riuhtaisen lapset matkaani puolipukeissa, koska ollaan jo myöhässä. Nappaan kassiin mukaan ripsivärin ja toivon, että jossain vaiheessa päivää ehtisin sipaisemaan sitä silmäpussien koristamiin silmiini. Töistä myöhästyn tietysti sen pari minuuttia vahintäänkin ja puolet tavaroistani huomaan unohtaneeni viimeistään siinä vaiheessa, kun tartun työpaikalla ensimmäiseen kahvikupilliseeni kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Kun sitten pääsen töistä, haen lapset melkein heti, menen niiden kanssa kauppaan ja tappelen jokaisesta pienestä asiasta niiden kanssa. "Ei sitä lelua, ei tänään keksejä, ei nyt ole karkkipäivä, ei syöda sieltä tiskistä niitä viinirypäleitä, ei, ei, ei." Kun sitten pääsemme kotiin laitan pikkukakkosen pyörimään otan einespöperöt esille ja tartun noin seitsämänteen kahvikupilliseeni kaksin käsin! Puoliväkisin nappaan ne ruokapöytään vain kuullakseni, että perunamuusi olisikin tänään ollut toivelistalla, vaikka sitä ei eilen kukaan syönytkään kun sen ensin olin itse oikein perunoista valmistanut. Sitten mekin lähdemme pihalle ja tartun haravaan. En siksi, että siihen tarjoitui nyt oiva tilaisuus, vaan siksi että  muuten olisin nukahtanut pystyyn. En uskalla pysähtyä. Illalla sitten ehdimme hetken istua sylikkäin jos kukaan sillä kertaa ei uhmaa, huuda tai räyhää. Ehdimme rakastaa, jos juuri sillä hetkellä kukaan ei ole siihen liian väsynyt. Kiireisen ja kaoottisen päivän jälkeen käperrymme nukkumaan vain herätäksemme taas hetken päästä valvomaan ja heräämme aamulla räjähtäneinä valmiina uuteen kiireiseen ja kaoottiseen päivään?

Tulevassa elämässäni varmasti ihmettelen, miten tein sen?

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Sinä vastaan Minä.

"Mun, minä, sel oli mulla ensin. Anna mulle, minä OTAN sen! Minä, minä MINÄ!" Siinä otteita töistä. "Minä, mä ensin, minä saan, mun OIKEUS! Minä, minä, MINÄ!" Ja siinä pätkä töiden ulkopuolelta.

Nyt eletään itsekkyyden aikakautta, tiedän tiedän. Mutta kun minä en koe kuuluvani tähän aikaan! Minä olen juuttunut menneeseen. Siihen päivään, jolloin oli vielä normaalia antaa ruuhkabussissa oma paikka vanhukselle. Siihen aikaan, jolloin ihmiset tunsivat vielä kiitollisuutta kun saivat apua tai kun joku muuten huomioi heitä myönteisin keinoin. Siihen hetkeen, kun puhdas halu tai vähintäänkin käytöstavat ohjasivat ihmistä tekemään oikein, valitsemaan pahan sijasta hyvän. Siihen malliin, jossa äidit ja isät vielä opettivat lapsilleen velvollisuuksia pelkkien oikeuksien sijaan ja siihen.

Minä voin pahoin tässä itsekkyyden ajassa. Minä nousen kapinaan! "Sinä, sinun, ole hyvä, sinä ensin. Sinä, sinä SINÄ!"

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Tavataan taivaassa!

Pidin koulussa pääsiäiseen liittyvän tunnin ekaluokkalaisille. Puhuimme Jeesuksesta, elämästä ja kuolemasta. "Uskotko sä ope Jeesukseen?", kysyi pieni poika eturivistä. Kun en heti vastannut, hän jatkoi:"No uskotko edes joulupukkiin? Entä pääsiäisnoitiin?" Olin vastaamassa kun hän keskeytti:"Entä taivaaseen?" Jotain sisälläni liikahti. Pala nousi kurkkuun ja itku oli lähellä. Voi taivas, uskonko taivaaseen? "Mun isi on kato siellä", hän vielä totesi. Kyynel vieri poskelleni, enkä pyyhkinyt sitä pois. "Uskon minä taivaaseen", vastasin. "Onko sullakin joku siellä?", poika kysyi. Olin hetken hiljaa, tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta. "On. Minulla on siellä kaksi lasta. Minulla on siellä muitakin, mutta suurin ikävä on silti juuri näitä poikia." Nyt valui jo kyyneleet virtanaan. "Älä ope ole surullinen, kato kun ei taivas ole kaukana. Äiti sanoo, että se on vaan elämän mittaisen matkan päässä ja sitten ku matka on kuljettu päästään mekin sinne moikkaamaan tuttuja."

Hyvää elämän mittaista matkaa kaikille ja niille, joiden matka on jo kuljettu sanon:"Taivaassa tavataan!"

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Omakehu haisee!

”Onhan mullaki parhaat hetkeni.” ”Kai määki välillä onnistun jottain oikeinki tekemään.” ”No ei siitä ny ihan huono tullu.” ”Kelpaahan toi paremman puutteessa.” Ylistyslauseita omasta itsestä tai aikaansaannoksistaan suomalaisen, tai ainakin kunnon turkulaisen suusta kuultuna. ”Eihän toi nyt mitään, joku toinen olis varmaan tehny sen paremmin…”

Mikä siinä on, että itseään ei saa kehua? Tai saahan sitä, mutta samalla saa kyllä varmasti kaupanpäällisiksi kunnon leiman otsaansa! Koitapa mennä Turun torille huutamaan: ”Minä olen ihana!” Kyllä siinä muutama pää kääntyisi. Voisipa joku tarttua puhelimeenkin ja näppäillä avohoitoyksikön numeron kännykkäänsä ihan vain kysäistäkseen, että onko teiltä taas joku hullu päässyt ihmisten ilmoille häiriköimään.

Mutta entäpä jos minä olenkin ihana enkä hullu? Voiko se edes olla mahdollista? Vai olenkohan tosiaan hoidon tarpeessa, jos ajattelen itsestäni niin radikaalisti? Harhakuvitelmia, niitäkö minulla vain onkin? Äkkiä lääkettä, pää täyteen huonommuudentunnetta ja sitten terveenpaperit kouraan.

Mutta kun minä olen ihana! Tiedän, että en ole sitä mieheni mielestä läheskään aina. Omat vanhempanikaan eivät varmasti tätä toteamusta joka päivä allekirjoittaisi. Työkavereistani löytyy aivan varmasti eriäviä mielipiteitä ja itsekin olen välillä täysin eri mieltä asiasta. Mutta kun oikein menen itseeni ja punnitsen kaikki puolet huolellisesti itsestäni, en voi olla muutakaan mieltä. Se on kuulkaas taivahan tosi!

Olen aavistuksen ylipainoinen, nälkäisenä yllättävänkin paha suustani, mielipiteissäni ärsyttävän järkkymätön, kovaääninen, lyhytpinnainen ja  tämän kirjoituksen perusteella varmasti jonkun verran vielä itserakaskin, mutta kaikesta huolimatta olen tyytyväinen siihen mitä olen. Ja se kuka olen, on monien onnistumisien ja epäonnistumisien tasapainoinen summa.

Sanokaa se ihmiset ääneen nyt heti: ”Minä olen ihana!” Eikös olekin vapauttavaa?