lauantai 31. maaliskuuta 2012

Vihapuhetta valvomisesta

Valvominen on veemäistä hommaa silloin kun sitä ei saa itse valita. Vihaan valvomista. Vihaan väsymystä. Ääni, joka alkaa kitinästä ja silloin jo tietää sen kohta pääsevän kaikkeen komeuteensa. Lihakset nytkähtävät, päässä vihlaisee, väsymys aiheuttaa pohjekrampin ja silloin se koittaa, hetki jolloin on taas kerran noustava.

Ymmärtäisin, jos edes olisi joku syy. Hampaat, kuumetta, vatsavaivat. Valitse siitä ole hyvä. Kyllä minä lohdutan kun sattuu. Otan syliin ja keinutan. Silitän päätä ja jaksan. Jaksan vaikka kuinka kauan. Mutta sitä minä en jaksa, kun ei ole syytä!

Miten siitä päivällä niin aurinkoisesta ja pääasiassa valoisasta lapsesta voikaan kuoriutua esiin se huutava, rääkyvä ja kitisevä riiviö? Ja mihin katoaa silloin se rakkauden tunne minussa, jota päivällä on niin kovin helppoa tuntea? Miten väsymys tekee sen? Muuttaa ajatukset hetkessä mustiksi, sanat rumiksi ja teot joskus liian koviksi?

Valvoin taas viimeyönä. Yksin tai siis kaksin, mutta ainoana aikuisena. ”Älä huuda! Ole hiljaa! Ole nyt jo hiljaa!” Yöllä kaikki äänet tuntuvat sata kertaa kovemmilta ja ärsyttävimmiltä. Itku valtaa kaiken, huuto täyttää joka tilan. Silloin ne iskevät; kamalat ajatukset, sellaiset joita ei päivävalo kestä. Noina hetkinä ymmärrän äitejä, jotka väsymyksen ja epätoivon kourissa ravistavat, ihan vain vähä, toivoen edes hetken hiljaisuutta. Sanoin että ymmärrän, en hyväksy mutta ymmärrän.

Olen nyt valvonut vuoden. Tänään vietetään tuon valvomisen syyn ja pikkuisen yöraivottaren syntymäpäivää. ”Älä saa minua katumaan että sain sinut!” Siinä ajatus suunnilleen klo 03 viimeyöltä, tasan vuosi siitä kun ponnistin. ”Kamalaa”, ajattelet ehkä, mutta ei. Tarkoitukseni ei ole saada sinua ajattelemaan niin, eikä tarkoitukseni ole myöskään saada valittaa. Haluan vain kertoa, että ajattelen öisin valvoessani joskus kamalia ajatuksia ja uskallan sanoa sen nyt ääneen. Se ei tee minusta huonoa ihmistä, vaikka joskus niin itsekin olen ajatellut. En vihaa lastani, vaikka joskus tunnenkin vihaa valvomisen ja väsymisen takia. ”Oma valintasi”, ajattelet nyt. Se on totta, valinta lapsen hankkimisesta oli minun, mutta valitsinko samalla sen, etten enää saa tuntea negatiivisia tunteita, suuttua, vihastua? Valitsinko sen, että annan pois oikeuteni sanoa ”olen väsynyt”?

Tuosse se nyt liekkii ja hymyilee, sama tyttö täynnä hymyä. Hymyilen takaisin ja tiedän olevani etuoikeutettu, mutta silti niin saakelin väsynyt!


Joko?

Valvon ja kuuntelen. Koska se alkaa?
Olen valmiina taas, menossa juoksujalkaa.
Mitä, eikö vieläkään? Miksei se ala jo?
Onkohan se kunnossa, kaikki hyvin, no?

Valvon ja pelkään koska alkaa taas
valvominen vauvan kanssa, no nytkö? Kuunnellaas!
Ei, vielä on hiljaista mutta varmasti
ihan pian tulee huutoa täysi lasti…

Valvon, koska pelkään joutuvani valvomaan.
No niin nyt se alkoi! Ja taas valvotaan.

-Saara-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti