perjantai 30. maaliskuuta 2012

Syntynyt äidiksi?

Kun synnymme, emme itse saa valita sukupuoltamme, perhettämme emmekä maatamme. Me vain tupsahdamme tilanteeseen, joka on meitä varten valmiiksi olemassa. Tai ei asia kaikkien kohdalla ole edes niin hyvin! Joitakin varten kun ei oikein tunnut edes olevan tilannetta johon syntyä.

Siinä sitten vartutaan. Osa paketista ennalta määrättynä; temperamentti, geeniperimä, sukupuoli. Osa paketista vielä ihan levällään. Ikään kuin odottaen nauhat auki, josko vielä jotain lisättäisiin ennen kuin rusetti pannaan kiinni. Usein kuulee sanottavan, että uuden elämän alku ja siihen liittyvät biologiset tapahtumat ovat suorastaan ihmeitä. Olen täysin samaa mieltä ja nöyrääkin nöyrempi noiden ihmeiden edessä, mutta minusta vieläkin ihmeellisempää on kuitenkin se, mitä tuon alun jälkeen tapahtuu. Pieni ihminen, avuton ja äärimmäisen hauras olento tupsahtaa odotettuna tai odottamatta ihmiselle. Kirjoitan tarkoituksella yksikössä, sillä vaikka tuo olento olisikin niin onnekas, että sillä olisi useampia rakastavia ihmisiä, se saapuu kuitenkin jokaiselle eritavalla, aikaansaaden yksilöllisiä reaktioita ja tunteita yksittäisten ihmisten sisällä ja elämässä. Äiti ja isä eivät koe tuon olennon saapumista samanlaisena. Yhteinen kokemus onkin yllättävän henkilökohtainen ja ikioma!

Palataanpa siihen, kun tuo olento sitten tupsahtaa ihmiselle. Yleinen käsityshän on, että se hetki on onnea ja ihastusta tulvillaan. Sielu ja jokainen solu täyttyy suurella rakkaudella ja viimein odotus on päättynyt ja rauha laskeutuu sydämeen. Kaikkihan me tiedämme, ettei näin aina ole. Silti siitä ei oikeastaan koskaan puhuta.

"Ihanaa, teille syntyi vauva!" "Nauti nyt vauvantuoksuisita ajoista!" "Olet varmasti nyt onnesi kukkuloilla!" Mitä vastata ihmiselle, joka on puolestasi onnellinen ja jonka ainut vaihtoehto sinun tunteillesi on myös onni ja autuas olo? Miten sanoa ääneen, ettei nyt aivan tunnekaan niin kuin kuuluisi ja ettei oikeastaan ihan itsekkään tiedä miltä nyt tuntuu. Miten kertoa toiselle ihmiselle, ettei täytäkään niitä "vanhemmuuden tärkeimpiä kriteerejä", ei tunnekaan automaattisesti rakkautta vastasyntynyttä vauvaansa kohtaan, on ahdistunut ja peloissaan siitä, pärjääkö sen pienen kanssa alkuunkaan, pelkää kadottavansa nyt kokonaan itsensä, uskoo oman yksityisen elämänsä olevan täysin lopussa, kyseenalaistaa koko äidiksi ryhtymisen ja tuntee olevansa maailman ainoa ihminen joka voi edes näin tuntea!!! "Kiitos onnitteluista", vastaan.

Sanonta "syntynyt äidiksi" on mielestäni ahdistava! Minä ainakin tulkitsen sen kielikuvaksi, jossa viitataan johonkin luonnollisen äitiyden kokemukseen. Automaattiseen äidinrakkauteen, uhrautuvaisuuteen ja tietynlaiseen muottiin kuulumiseen, jossa väistämättä on mukana itsekehua ja ylemmyydentunnetta -parempaa äitiyttä. "Syntynyt joksikin" sulkee pois mahdollisuuden kasvaa joksikin. Kasvaa vaikkapa uuden tilanteen aiheuttamasta epävarmuudesta kohti omanlaista äitiyttä. Sellaista, jossa itse viihtyy ja voi hyvin ja jossa pystyy olemaan hyvä ihminen toiselle, hyvä äiti. Sen ei aina tarvitse sopia Vauva-lehden etuvisulle ja silti se voi olla hyvää!

Minä synnyin ihmiseksi. Synnyin vaillinaiseksi ja epätäydelliseksi. Sellaiseksi, jolla on vaikeaa uusien tilanteiden edessä, joka joutuu tekemään töitä ollakseen parempi. Sellaiseksi, joka haluaa kasvaa vaikka ei siihen aina pysty. Sellaiseksi, joka oppi rakastamaan kun antoi sille aikaa. Sellaiseksi, joka tekee virheitä, väsyy, sanoo vääriä asioita lapsilleen. Lahjoo ja uhkailee, huutaa ja kiukuttelee. Ihmiseksi minä synnyin.

Minä en ole syntynyt äidiksi.

1 kommentti:

  1. Mahtava kirjoitus. Et ole takuulla ainoa joka on tätä ajatellut, saatikka tämän itse kokenut. Täällä yksi sellainen.
    Silloin kun reilu 11 vuotta sitten sain tuserrettua tällä-hetkellä-aivan-uskomattoman-rakkaan tyttäreni ulos itsestäni, ei ajatukseni olleet todellakaan sellaiset että "oi, mikä ihana vauva! Rakastan sitä eniten maailmassa", kuten muka kaikkien muiden ensireaktio tuntui olevan. Se pelästytti. Oikeasti ajattelin, että hitto, tässä on tällainen pieni toukka. Ja jos minä en siitä nyt huolta pidä, niin se kuolee. En tosiaankaan tuntenut mitään välitöntä äidinrakkautta. Se tuli vasta suunnilleen silloin kun tyttäreni oli jo kaksivuotias. Silloin huomasin hänen olevan henkilö, ihan oma ihmisensä, jolla on omia mielipiteitä ja jonka kanssa voi keskustella asioista. Ja itse nähdä maailmaa pienemmän silmin. Vau!
    Silloin vasta minusta tuli se äiti, joka minusta oletettiin tulevan heti synnytyksen jälkeen.
    Niin, ja olen kertonut tämän kokemukseni kaikille odottaville ystävilleni, ettei ainakaan heidän tarvitse ahdistua ja hävetä salaa, jos ei satu tuntemaankaan juuri niinkuin muut olettavat.

    VastaaPoista