lauantai 31. maaliskuuta 2012

Vihapuhetta valvomisesta

Valvominen on veemäistä hommaa silloin kun sitä ei saa itse valita. Vihaan valvomista. Vihaan väsymystä. Ääni, joka alkaa kitinästä ja silloin jo tietää sen kohta pääsevän kaikkeen komeuteensa. Lihakset nytkähtävät, päässä vihlaisee, väsymys aiheuttaa pohjekrampin ja silloin se koittaa, hetki jolloin on taas kerran noustava.

Ymmärtäisin, jos edes olisi joku syy. Hampaat, kuumetta, vatsavaivat. Valitse siitä ole hyvä. Kyllä minä lohdutan kun sattuu. Otan syliin ja keinutan. Silitän päätä ja jaksan. Jaksan vaikka kuinka kauan. Mutta sitä minä en jaksa, kun ei ole syytä!

Miten siitä päivällä niin aurinkoisesta ja pääasiassa valoisasta lapsesta voikaan kuoriutua esiin se huutava, rääkyvä ja kitisevä riiviö? Ja mihin katoaa silloin se rakkauden tunne minussa, jota päivällä on niin kovin helppoa tuntea? Miten väsymys tekee sen? Muuttaa ajatukset hetkessä mustiksi, sanat rumiksi ja teot joskus liian koviksi?

Valvoin taas viimeyönä. Yksin tai siis kaksin, mutta ainoana aikuisena. ”Älä huuda! Ole hiljaa! Ole nyt jo hiljaa!” Yöllä kaikki äänet tuntuvat sata kertaa kovemmilta ja ärsyttävimmiltä. Itku valtaa kaiken, huuto täyttää joka tilan. Silloin ne iskevät; kamalat ajatukset, sellaiset joita ei päivävalo kestä. Noina hetkinä ymmärrän äitejä, jotka väsymyksen ja epätoivon kourissa ravistavat, ihan vain vähä, toivoen edes hetken hiljaisuutta. Sanoin että ymmärrän, en hyväksy mutta ymmärrän.

Olen nyt valvonut vuoden. Tänään vietetään tuon valvomisen syyn ja pikkuisen yöraivottaren syntymäpäivää. ”Älä saa minua katumaan että sain sinut!” Siinä ajatus suunnilleen klo 03 viimeyöltä, tasan vuosi siitä kun ponnistin. ”Kamalaa”, ajattelet ehkä, mutta ei. Tarkoitukseni ei ole saada sinua ajattelemaan niin, eikä tarkoitukseni ole myöskään saada valittaa. Haluan vain kertoa, että ajattelen öisin valvoessani joskus kamalia ajatuksia ja uskallan sanoa sen nyt ääneen. Se ei tee minusta huonoa ihmistä, vaikka joskus niin itsekin olen ajatellut. En vihaa lastani, vaikka joskus tunnenkin vihaa valvomisen ja väsymisen takia. ”Oma valintasi”, ajattelet nyt. Se on totta, valinta lapsen hankkimisesta oli minun, mutta valitsinko samalla sen, etten enää saa tuntea negatiivisia tunteita, suuttua, vihastua? Valitsinko sen, että annan pois oikeuteni sanoa ”olen väsynyt”?

Tuosse se nyt liekkii ja hymyilee, sama tyttö täynnä hymyä. Hymyilen takaisin ja tiedän olevani etuoikeutettu, mutta silti niin saakelin väsynyt!


Joko?

Valvon ja kuuntelen. Koska se alkaa?
Olen valmiina taas, menossa juoksujalkaa.
Mitä, eikö vieläkään? Miksei se ala jo?
Onkohan se kunnossa, kaikki hyvin, no?

Valvon ja pelkään koska alkaa taas
valvominen vauvan kanssa, no nytkö? Kuunnellaas!
Ei, vielä on hiljaista mutta varmasti
ihan pian tulee huutoa täysi lasti…

Valvon, koska pelkään joutuvani valvomaan.
No niin nyt se alkoi! Ja taas valvotaan.

-Saara-

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Syntynyt äidiksi?

Kun synnymme, emme itse saa valita sukupuoltamme, perhettämme emmekä maatamme. Me vain tupsahdamme tilanteeseen, joka on meitä varten valmiiksi olemassa. Tai ei asia kaikkien kohdalla ole edes niin hyvin! Joitakin varten kun ei oikein tunnut edes olevan tilannetta johon syntyä.

Siinä sitten vartutaan. Osa paketista ennalta määrättynä; temperamentti, geeniperimä, sukupuoli. Osa paketista vielä ihan levällään. Ikään kuin odottaen nauhat auki, josko vielä jotain lisättäisiin ennen kuin rusetti pannaan kiinni. Usein kuulee sanottavan, että uuden elämän alku ja siihen liittyvät biologiset tapahtumat ovat suorastaan ihmeitä. Olen täysin samaa mieltä ja nöyrääkin nöyrempi noiden ihmeiden edessä, mutta minusta vieläkin ihmeellisempää on kuitenkin se, mitä tuon alun jälkeen tapahtuu. Pieni ihminen, avuton ja äärimmäisen hauras olento tupsahtaa odotettuna tai odottamatta ihmiselle. Kirjoitan tarkoituksella yksikössä, sillä vaikka tuo olento olisikin niin onnekas, että sillä olisi useampia rakastavia ihmisiä, se saapuu kuitenkin jokaiselle eritavalla, aikaansaaden yksilöllisiä reaktioita ja tunteita yksittäisten ihmisten sisällä ja elämässä. Äiti ja isä eivät koe tuon olennon saapumista samanlaisena. Yhteinen kokemus onkin yllättävän henkilökohtainen ja ikioma!

Palataanpa siihen, kun tuo olento sitten tupsahtaa ihmiselle. Yleinen käsityshän on, että se hetki on onnea ja ihastusta tulvillaan. Sielu ja jokainen solu täyttyy suurella rakkaudella ja viimein odotus on päättynyt ja rauha laskeutuu sydämeen. Kaikkihan me tiedämme, ettei näin aina ole. Silti siitä ei oikeastaan koskaan puhuta.

"Ihanaa, teille syntyi vauva!" "Nauti nyt vauvantuoksuisita ajoista!" "Olet varmasti nyt onnesi kukkuloilla!" Mitä vastata ihmiselle, joka on puolestasi onnellinen ja jonka ainut vaihtoehto sinun tunteillesi on myös onni ja autuas olo? Miten sanoa ääneen, ettei nyt aivan tunnekaan niin kuin kuuluisi ja ettei oikeastaan ihan itsekkään tiedä miltä nyt tuntuu. Miten kertoa toiselle ihmiselle, ettei täytäkään niitä "vanhemmuuden tärkeimpiä kriteerejä", ei tunnekaan automaattisesti rakkautta vastasyntynyttä vauvaansa kohtaan, on ahdistunut ja peloissaan siitä, pärjääkö sen pienen kanssa alkuunkaan, pelkää kadottavansa nyt kokonaan itsensä, uskoo oman yksityisen elämänsä olevan täysin lopussa, kyseenalaistaa koko äidiksi ryhtymisen ja tuntee olevansa maailman ainoa ihminen joka voi edes näin tuntea!!! "Kiitos onnitteluista", vastaan.

Sanonta "syntynyt äidiksi" on mielestäni ahdistava! Minä ainakin tulkitsen sen kielikuvaksi, jossa viitataan johonkin luonnollisen äitiyden kokemukseen. Automaattiseen äidinrakkauteen, uhrautuvaisuuteen ja tietynlaiseen muottiin kuulumiseen, jossa väistämättä on mukana itsekehua ja ylemmyydentunnetta -parempaa äitiyttä. "Syntynyt joksikin" sulkee pois mahdollisuuden kasvaa joksikin. Kasvaa vaikkapa uuden tilanteen aiheuttamasta epävarmuudesta kohti omanlaista äitiyttä. Sellaista, jossa itse viihtyy ja voi hyvin ja jossa pystyy olemaan hyvä ihminen toiselle, hyvä äiti. Sen ei aina tarvitse sopia Vauva-lehden etuvisulle ja silti se voi olla hyvää!

Minä synnyin ihmiseksi. Synnyin vaillinaiseksi ja epätäydelliseksi. Sellaiseksi, jolla on vaikeaa uusien tilanteiden edessä, joka joutuu tekemään töitä ollakseen parempi. Sellaiseksi, joka haluaa kasvaa vaikka ei siihen aina pysty. Sellaiseksi, joka oppi rakastamaan kun antoi sille aikaa. Sellaiseksi, joka tekee virheitä, väsyy, sanoo vääriä asioita lapsilleen. Lahjoo ja uhkailee, huutaa ja kiukuttelee. Ihmiseksi minä synnyin.

Minä en ole syntynyt äidiksi.

torstai 29. maaliskuuta 2012

Kasa paskaa

Kuulin yhtenä aamuna radiosta teorian, jossa väitettiin ihmisten sairastuvan nykyään masennukseen helpommin siksi, että tämän päivän elämässä on liian helppoa olla. Kun on rahaa, turvattu toimeentulo, kiva talo, nätit lapset ja ruokaa pöydässä, jää ihmiselle aikaa masentua. Pienet asiat kasvavat suuriksi, kun ehtii niitä oikein päässään paisuttelemaan ja niissä kunnolla kieriskelemään. "Ennen vanhaan" kun ei ollut vaihtoehtoja, taisteltiin elämästä ja kuolemasta, ei ehditty masentua. 

No, en nyt ihan heti ole tämän teorian puolesta liputtamassa, mutta ajatuksen tuon teorian takana ymmärrän. Hassua olisi ajatella, että esimerkiksi kiire vähentäisi masennusta. Omalta osaltani minun on kuitenkin todettava, että juuri näin taitaa osittain olla! 

Äitiysloma-aika oli minulle hetkittäin yhtä tuskaa. Oli liikaa aikaa olla omien ajatusten kanssa, oman elämänsä keskellä omassa itsessä solmussa. Tuli pohdittua tulevaisuutta. Järkyttäviä pelkoja uuden raskauden etenemisestä, syntyneen lapsen elossapysymisestä, rintasyövän saamisesta ja siihen kuolemisesta. Taisi se maailmanrauhan säilyminenkin joskus askarruttaa. Jos maailmanrauha ei sentään ollut tapetilla liian usein, niin oma elämä oli kyllä siellä liikaakin! Voi jumalauta, että tuli mietittyä!

Kun sitten siihen vielä elämä heitteli uusia pikku ylläreitä mausteeksi, niin mielenterveys oli kyllä uhattuna monen monituista kertaa. Tänään tässä työssäkäyvänä, kahden alle kolmevuotiaan lapsen äitinä jolle kiire on enemmän kuin arkea ihmettelen, miten helvetissä sitä oikein pysyi järjissään sen kotona olemisen ajan. Luojan kiitos nyt on töihen kautta muiden ihmisten murheita, joita voi ratkoa! Ihanaa siirtää omat paskat välillä syrjään. Tai jos ei sentään ihan syrjään, niin ainakin vähän etäämmälle haisemaan. Kauempaa haistellen hajukaan ei ole niin yököttävä ja pyykkipoika nenässä on paljon helpompi alkaa sitä kasaa luomaan!

Taustaa

Olen kirjoittanut ennenkin blogia. Se blogi oli oksennus; sekoitus pahaa oloa, ahdistusta, epätoivoa, vihaa, katkeruutta. En muista tuosta ajasta kovinkaan paljon ja silti muistan kaiken vähän liiankin selvästi ja kipeästi. En ala tässä nyt kertaamaan tuon blogin sisältöä. Totean vain yksinkertaisesti, että sieltä sanojen seasta löytyy syy siihen, miksi olen edelleen niin eksyksissä omasta itsestäni - vieläkin monta vuotta jälkeenpäin.

Niihin aikoihin syntyivät ensimmäiset lapseni. Kaksi poikaa, jotka otettiin minulta pois. Suoraan minusta he siirtyivät ajasta ikuisuuteen, "taivaaseen enkeleiksi" ainakin ajatuksissani. Niille, jotka ovat kiinnostuneita lukemaan selviytymisestäni, sanoja ja sekavia lauseita löytyy "Tuhrittu pumpuli"-nimisestä blogista. (http://pumpulissa.wordpress.com/) Jos eksyt noille sivuille, pidä mielessäsi, että siitä on jo aikaa kun noita sanoja kirjoitin. Ne ovat haavoilla ja vereslihalla olevan naisen, tyhjäksi jääneen äidin sylin sanoja.

Tuo tapahtuma oli tähän astisen elämäni suurin kriisi ja juuri siksi siitä tälläkin kertaa kirjoitan ripauksen sinne sun tänne. Vaikka olen monta kertaa jo luullut "päässeni yli", niin huomaan palaavani noihin kahteen poikaan yhä uudelleen ja aina vaan useammin mitä enemmän aikaa kuluu. Sanomattakin on selvää, että nuo pojat ovat jättäneet minuun jälkensä.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Taas yksi ärsyttävä blogi?

Maailma on täynnä itsestään ääntäpitäviä huomionhakuisia ihmisiä. Minä taidan olla juuri sellainen. Ihmisjoukossa minun on aina saatava ääneni kuulumaan, ja usein vieläpä kovempaa kuin kenenkään muun. Se on varmasti joidenkin mielestä todella ärsyttävää. Mutta katsokaas kun minua ei kiinnosta se, olenko jonkun mielestä ärsyttävä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mielestäni sitä, että olisin jotenkin epäsosiaalinen itsekeskeinen moukka, joka ei ota toisia huomioon. Minä vaan yksinkertaisesti arvostan enimmäkseen vain niiden ihmisten mielipiteitä, jotka pitävät minusta. Eikös olekin näppärää?

Ääni on saatava näköjään kuulumaan myös bloggaamalla. En voinut vastustaa kiusausta tämän blogin aloittamiseen. Tässä tämä nyt sitten on: jälleen yksi täysin turha blogi muiden turhien blogien joukossa. Mutta niin turha kuin se voi sinulle olla, se on minulle tärkeä väylä purkaa jotakin sellaista, mitä minussa on sisällä jumissa. Ja voi kuulkaa ihmiset, siellähän on jumissa yhtä ja toista.

Nuorempana luulin olevani ihana. Ajattelin oikeasti, että olen mukava, ystävällinen, sosiaalinen, että minusta pidetään yleisesti ja että yksinkertaisesti olen yleisesti ottaen miellyttävä. Ai miten narsistista! Onneksi elämä opettaa ja ikä tuo tiettyä toivottua alemmuudentunnetta terveellisellä tavalla. Kummasti sitä alkaa huomaamaan, ettei ehkä olekaan pelkästään niin ihana, vaan on vähän kaikkea. Vähän ihana ja samalla vähän kamala. Vähän täydellinen ja samalla vähän vajaa ja rikkinäinen. Vähän siis sitä sun tätä hyvässä suhteessa.

Minä en enää ole nuori mutten toisaalta ole vanhakaan. En oikeastaan tiedä mitä olen tai kuka olen. Ja suuri siinä piilee syy siihen, miksi minun on pakko kirjoittaa tätä blogia. En tiedä saanko vastauksia, tai onko niitä edes olemassa, mutta kirjoitan silti ja toivon löytäväni edes pienen pätkän punaista lankaa elämästäni.

Anteeksi kaikki kirjoitusvirheet! En aio oikolukea tekstejäni ja kirjoittamistyylini on sanoja suoltavaa ajatuksenvirtaa. Jos joku pilkunviilaaja ei kestä tätä lukea, niin ole ystävällinen ja ole lukematta. Nyt ei ole kielioppi keskiössä vaan sisältö, joskin sitäkään ei välttämättä aika kaikissa teksteissäni ole.

Minä.

Minä on se kuka olet. Se oli kai olemassa jo silloin kun synnyit ja temperamentiksi sitä kai sanottiin silloin. Olitko tomera ja jäntevä, vai rauhallinen ja löysä? Äitisi sen ehkä parhaiten muistaa. Minästä on olemassa monia hienoja tieteellisiä kuvauksia ja sitä on tutkittu paljon. Minä, minuus, minäkuva... Hienoja sanoja ja varmasti tärkeitä, mutta se mikä minä minussa on sen tietää ehkä kuitenkin parhaiten vain minä itse, enkä sitä aina tiedä minäkään.

Minä olen kuitenkin 34-vuotias nainen. Tytöksi minä itseäni kyllä useimmiten kutsun, mutta nainen on varmasti paikkansa pitävämpi ilmaus. Olen naimisissa ja minulla on kaksi lasta, tyttöjä kumpikin. Näin ainakin pintapuolisesti voisin minua kuvata. Pintaahan se juuri on, mitä itsessä yleensä esitellään. Ikä, omaisuus, oli se sitten henkistä tai fyysistä, saavutukset jne. Niistä me kerromme kun esittelemme minää toiselle.

Unohdetaan nyt kuitenkin pinta ja mennään syvemmälle. Mennään sinne, minne usein on kiellettyä mennä julkisesti. Kerrotaan totuus, joka usein on kai vaillinaisempaa, rumempaa ja epäselvempää kuin pinta. Pyydän jo heti tässä anteeksi mieheltäni, joka tietysti on sitä mieltä, että tämän kirjoittaminen on täysin tarpeetonta ja epäsopivaa. Anteeksi, mutta nyt rikon kulissin!