sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulua "ennen vanhaan" ja joulua nyt

Istun omakotitalon olohuoneessa joulupöydässä, johon helposti mahtuu 10 ihmistä ja sovittamalla ne kaikki 12, jotka ovat tulossa joulua viettämään. Lasten koristelema kuusi loistaa valollaan ja tuoksu huumaa... "Varokaa halpoja kopioita", sanoi myyjä perämettistä ja toivotti nauraen hyvää joulua. Joulupuuro porisee kattilassa ja limpputaikina nousee jo. Pian se paistuu uunissa ja valtaa kaikki huoneet jouluisella tuoksullaan kilpaillen huomiosta kuusen kanssa.

"Ennen vanhaan" joulu alkoi automatkalla. Suuntana oli Koski T.L ja tarkemmin sanottuna Satopää. Siellä elivät ja asuivat silloin "ennen vanhaan" mamma ja pappa. Autossa kuunneltiin aina joulurauhan julistus, vaikka joulurauhasta ei ollut tietoakaan minun ja isoveljeni tapellessa keskipaikasta takapenkillä. Silloin oli aina lunta, tai niin minä ainakin muistan. Mamman ja pappan ovella meitä heti tervehti Seri. Höpsö sekarotuinen koira. Kuusi tuoksui ja jouluruuat, joita minä silloin "ennen vanhaan" inhosin. Onneksi mammakin tiesi sen, ja minua varten odottelikin uunissa jo mamman makaroonilaatikko. Oli setiä, oli tätejä, oli naurua ja yhdessäoloa. Oli hyvä olla. Oli hyvä olla.

Minä istun omakotitalon olohuoneessa joulupöydässä, johon helposti mahtuu 10 ihmistä ja sovittamalla ne kaikki 12, jotka ovat tulossa joulua viettämään. Lasten koristelema kuusi loistaa valollaan ja tuoksu huumaa... Milloin minusta tuli näin aikuinen? Minne katosivat ne kaikki vuodet? Ei ole enää mammaa eikä pappaa, eivät tule ne samat sedät, tai tädit. Mutta on enoja ja tätejä, on mummua, mummia ja uusia pappoja, on naurua ja yhdessäoloa. On hyvä olla. On hyvä olla.

Hyvää joulua!

"Verollepanon aikaa..."

On tullut "verollepanon aika". Hiljennyn kynttilöiden loisteessa lämpimän peiton syleilyyn ja annan terästetyn glögin voidella kipeytynyttä kurkkuani. Taas meni vuosi. Kuljettiin yhdestä joulusta toiseen.

Minä olen nauranut enemmän kuin vuosiin. Olen itkenyt ainakin yhtä paljon kuin viime vuonna, mutta jotenkin se on ollut erilaista. Kevyempää ja puhdistavampaa. Olen saanut uusia rakkaita, olen menettänyt vanhoja. Olen kasvanut ja kasvattanut. Olen oppinut ja opettanut.

Olen rakastanut enemmän kuin pitkään aikaan, olen ollut rakastettavampi itsekin. Olen epäonnistunut monta kertaa ja onnistunut ainakin saman verran.

Olen antanut ja ottanut.

Kiitollisena Saara.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Siellä naurettiin, siellä kettuiltiin

Tuttu joukko kokoontui yhteen. Joku puuttui, ei se haitannut. Tiedettiin, että hekin mielellään olisivat paikalla, jos pääsisivät, ja että he tulevat taas yhtä varmasti kuin kevät tulee talven jälkeen, kun vain pääsevät. Tavatessamme halasin kaikki läpi, niin kuin mammani aikoinaan opetti: "Lujaa ja kahdella kädellä." Halattiin, hymyiltiin ja vaihdettiin kuulumiset. Tuo tuttu joukko ihmisiä yhdessä taas. Mikään ei ole niinkuin ennen ja sittenkin toisaalta kaikki on juuri niin kuin aina.

Yksi hörppi halulla ansaittua oluttaan ja kauhisteli kuinka humalassa varmasti pian taas on. Tuo kolmen lapsen äiti nauroi vitseille yhtä heleästi ja hersyvästi kuin aina, eikä hänen kauniissa kasvoissaan ollut yhtäkään juonnetta lisää sitten viime kerran. Hän on yhtä hassu ja yhtä kaunis kuin aina! Toinen kuunteli jurosti, heitti väliin aina loistavan tilannekomiikka pläjäyksen, aivan niinkuin aina ennenkin. Hän on tosielämän Chandler, hän on meidän oma naurun nostettaja! Hän tilasi ruoan ja jäi nälkäiseksi, niin kuin aina, niinkuin kuuluukin. Kolmas oli saanut lihaa luiden ympärille oikeisiin kohtiin. Hänen poikamainen olemuksensa oli muuttunut miehiseksi ja hänestä huokui outoa charmia. Mutta kun hän puhui, hänen kloppimaiset puheensa paljastivat hänet ja hän oli taas ja vieläkin oma hölmö itsensä, onneksi.

Siellä oli neljäskin ja viides ja kuuden. Siellä oli meitä kymmenen. Sieltä puuttui monia, ja monia puuttuvia muisteltiin lämmöllä. Siellä naurettiin, siellä kettuiltiin, siellä puhuttiin ja kuunneltiin. Siellä kokoonnuttiin yhteen
- ystävät.

Voi ystävät, mitä me tekisimmekään ilman toisiamme?

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Meidän laitoksessa on parhaat patjat!

Istun sohvalla taas liian myöhään. Olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten nukkumaan. Taustalla kuuluu jalkapallopelin tasainen möly, TV:n kalmea valo melkeinpä jo häikäisee väsyneitä silmiäni, mutta siltikään en mene nukkumaan.

"Onko syytä olla onnellinen sun puolesta vai pitäisikö harkita jo lääkitystä?" kysyi eräs läheisimmistä ystävistäni hetki sitten. Hyvä kysymys! Mistä sen tietää, kumpi olisi paikallaan? Olen ihminen, joka ei näköjään osaa pysähtyä. Onko se seurausta jostakin, vai kenties syntymästä asti minussa ollut pysyvä piirre? Onko lujaa meneminen terveellistä, vai onko se syöksymistä ilman jarruja päin puuta?

Entäpä sitten positiivisuus! Onko se hullun ihmisen harhakuva? Sellainen ilmiö, joka pitäisi lääkitä tasaiseksi? Onko se itsetuhoisuutta, kun uskoo hyvyyteen uudelleen ja uudelleen ja loukkaantuu, kun törmää taas kerran negatiiviseen alaspainavaan tympeyteen toisessa ihmisessä? Pitäisikö onnellisuus määritellä mielenterveydelliseksi tilaksi? Oliko siinä jo hyvä syy pakkohoitoon?

Jos näin on, ilmoittaudun ilomielin siihen laitokseen ja piilotan pillerit tyynyn alle!
HYMYILLÄÄN KUN TAVATAAN, meidän laitoksessa on parhaat patjat!

torstai 15. marraskuuta 2012

Pikkukiviä poluillenne!

Kukapa meistä ei tahtoisi kuulla olevansa taitava, osaavansa tänään jo paljon enemmän kuin eilen? Kukapa meistä ei tahtoisi loistaa tähtenä omalla taivaallaan ja olla se kirkkain kaikista edes pikkuruisen ohikiitävän hetken? Kukapa meistä on niin vahva, että ilman toisen muistutusta muistaisi itse joka hetki sen, että on arvokas, tärkeä, taitava? Keneltäpä se on pois, jos sen sanomme toiselle vaikka joka päivä pienimmästäkin syystä, sillä pienet asiat liikuttavat suuria järkäleitä parhaiten. Koetapa laittaa vuoren alle pikkukiviä, eikä aikaakaan kun näet sen jo liikahtavan!

perjantai 9. marraskuuta 2012

...ja onnellisena olemisen taito.

Kun on oikein pitkään mennyt huonosti, niin on melkeinpä jännittävää havahtua yhtäkkiä hetkeen, jossa huomaa olevansa vain ja ainoastaan onnellinen! Hetken sitä ihmettelee kulmat kurtussa, että milloin tässä näin kävi? Pikaisesti käy läpi senkin ajatuksen, että eihän tätä varmastikaan kauaa kestä. Mutta sitten on vain se tunne, eikä muuta.

"Saara Mälkönen ja onnellisena olemisen taito", siinäpä olisi ensimmäisen kirjani nimi, jos sellaisen nyt tästä aloittaisin kirjoittamaan. Onnellisuuden kokeminen on nimittäin mielestä juuri taito, muiden taitojen mukana. Joku osaa ommella, toinen pelata jääkiekkoa, kolmas vaikka jos mitä! Mutta minä olen hyvä onnellisena olemisessa! En siis aina, enkä välttämättä edes tarpeeksi usein koko elämän mittakaavassa, mutta hetkittäin olen siinä mestari!

Minä olen Saara. Olen kahden lapsen ja kahden pienen enkelin äiti. Olen vaimo yhdelle ja ystävä monelle. Olen opettaja ja ihminen. Olen äiti ja nainen. Olen viisas ja tietämätön samaan aika. Mutta eniten kaikesta...

... minä olen onnellinen!

tiistai 16. lokakuuta 2012

Elämä ON hieno matka!

Valitkaa viisaasti ne risteykset, joihin käännytte ja liittymät, joihin nousette. Älkää antako elämän olla pelkkää pikataivalta, vaan muistakaa myös mutkittelevat pikkutiet ja kuoppaiset kinttupolut. Jos joskus sitten eksyttekin, älkää pelätkö kysyä suuntaa, sillä kysyvä löytää, sanotaan. Ja kun tulee tilaisuus pysähtyä, käyttäkää se viisaasti, sillä parhaita ovat ne reitit, joiden varsilla on tarpeeksi levähdyspaikkoja.

Maailma on merkillinen paikka. Se puhaltaa hyvää tuulta siipienne alle ja saa teidät lentämään kovemmin ja korkeammalle kuin osaatte edes aavistaa ja kun se sitten pudottaa teidät ryminällä alas maahan, uskaltakaa luottakaa siihen, että se nostaa teidän uudelleen taas ylös ja tuuppaa rohkaisevasti lisää vauhtia kannustaen eteenpäin!

Bon voyage! Elämä on hieno matka!!!

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Täystyöllistetyn touhupepun vouhotusta

Se on helppoa olla besserwisser muiden elämässä! Ystävän kiemuroiden ja solmujen avaaminen on jotenkin niin yksinkertaista ja selvää. Ajatus juoksee ja ongelmanratkaisutaidot ovat huippuluokkaa. Tulee oikein hyvä mieli ja voi taputtaa itseään olkapäälle todeten, että kylläpäs minä olen hyvä ystävä.

Mutta kun sitten vaikkapa jonakin harvinaisena sunnuntaiaamuna jää yksin oman elämänsä kanssa ja törmää aivan kuin vahingossa omiin solmuihin ja sykkyröihin, jotka jo kerran luuli selvittäneensä tai ainakin viikanneensa huolella pois laatikon perälle, niin voi yhden kerran sentään! Jo on kaikki maailman viisaus kadonnut!

Minä olen huomannut olevani aidan alta ryömijä! Muiden ihmisten kohdalla haastan pohtimaan ja kyseenalaistan joskus varmasti jopa liikaakin. Ylitän läheisten ihmisten kanssa usein sen veteen piirretyn puuttumisen ja puuttumatta jättämisen rajan ja vilpitömän pyyteettömästi yritän houkutella ystäviäni kaivamaan syvemmältä ja kääntämään jokaisen kiven. Mutta mitenkäs sitten ne omat kivet ja kuoppien syvyydet?

Periaatteessa toteutan itsekin samaa politiikkaa. En varmasti olisi tässä, jos olisin yrittänyt taputella esimerkiksi kaksosten kuoleman tasaiseksi tai jos en parisuhteessa olisi käännellyt kiviä välillä jopa rautakangella avustaen. Mutta siitä huolimatta, minä olen huomannut olevani välttelijä!

Mitä minä sitten välttelen?

Minä välttelen pahaa mieltä tai tarkemmin sanottuna pahaa oloa, surua ja ahdistusta. Minä keksin oheistoimintoja, joilla pidän itseni kiireisenä. Tuotan ja touhuan, innovoin ja ideoin. Kuulostaa ehkä kummalliselta, miten aikaansaava touhupeppu muka voi olla aidan alta kömpijä! Mutta kun juuri paikoilleen jääminen aiheuttaisi ajatustulvan oman pääni sisään, joka haastaisi muistelemaan kipeitä ja kaivamaan syvälle selvittämättömiin syviin kuoppiin. Niinpä minä haravoin, lenkkeilen, teen oppimiskortteja, suunnittelen, toteutan, innovoin ja ideoin.

Toisaalta onko se sittenkään pakoilua? Voisiko se ollakin terapiaa? Olenko minä sittenkään välttelijä vai pelkästään viisas, kun en joka hetki pilaa fiilistäni pohtimalla syntyjä syviä?

Missä kulkee raja? Onko edes mitään rajaa?

Nimim. Onnellinen täystyöllistetty touhupeppu :)

perjantai 12. lokakuuta 2012

Oi katso Suomi, sinun päiväs koittaa!

Hyvää huomenta! Tänään ON hyvä päivä! Näin aion aloittaa tästä lähtien jokaisen aamuni.

Meillä oli töissä tänään käsialatunti, ja niin hullulta kuin se voikin varmasti joistakin tuntua, minä rakastan käsialaharjoituksia! Tuo kuoleva kansanperinne (kynällä kirjoittamisen taito) on yksi niistä mahtavista taidoista, jota kehittämällä aivan huomaamatta kehittyy myös miljoona muuta asiaa! Keskittymiskyky lisääntyy, hienomotoriikka harjaantuu, silmän ja käden koordinaatio kypsyy, ja parasta kaikesta on se, että työn tulos näkyy välittömästi!

Minulla on ilo ja kunnia saada tänävuonna opettaa uskomattoman taitavia ykkösluokkalaisia, ja tänäänkin Mm-kirjaimia tehdessämme, melkeinpä jokaisen kirjaimet muistuttivat enemmän tai vähemmän kirjan painokirjaimia. Keskittyminen oli käsinkosketeltavaa, kunnes hiljaisuuden rikkoi hento tytön ääni:"Kato ope... Enkös mä olekin aika huono näissä?" Ymmärsinhän minä heti, että nyt kalastellaan kehuja ja normaalista olisinkin varmasti asian kuitannut toteamalla, ettei noin kauniista kirjaimista voi muuta sanoa kuin hyvää, ja antanut hienon tarran. Nytpä kuitenkin päässäni loksahti jokin palkki uuteen asentoon!

"Kling!" Kilautin huomiokelloani opettajan pöydällä ja välittömästi kaikki pienet naamat toljottivat minua uteliaan näköisinä. "Nyt on kuulkaas niin, ettei tällainen peli vetele!" Ilmeet vakavoittuivat... Mitä nyt oli tulossa??? "Kuinka moni teistä on sitä mieltä, että nämä kirjaimet ovat huonosti tehtyjä?" kysyin ja nostin tytön kirjaa näytille. Yhtään kättä ei noussut. "Nyt kuulkaan tehdäänkin tästä lähtien niin, että aina kun sinä itse tiedät, ja varmasti sinä tiedät, että olet onnistunut, niin sanot sen tomerasti kunnolla ääneen! No niin kaikki yhdessä! OLEN TAITAVA! MINÄ ONNISTUIN HIENOSTI! Ja vielä uudelleen! Kovempaa! Mitä, en kuule!" Siinä ne sitten silmät loistaen huusivat kaikki kurkku suorina omaa loistavuuttaan!

"OI KATSO SUOMI SINUN PÄIVÄS KOITTAA! YÖN UHKA KARKOITETTU ON JO POIS!"


torstai 11. lokakuuta 2012

EI HAVUJA VAAN ASENNETTA PERKELE, ASENNETTA!

He odottivat minua jo aamulla. Toinen hermostuneesti edestakaisin kävellen ja toinen istuen pää painuksissa kulmien alta kurkistellen. Tunnelma oli odottava. "Hyvää huomenta! Mukava kun pääsitte tulemaan." Päästin suustani keinotekoisen iloisesti ja ojensin kättäni kävelevälle hahmolle. Häkeltynyt hymy ja käden pikainen puristus, sitten aloitettiin.

"No mitäs teille kuuluu?" Kysyin ensimmäiseksi. Äiti kohotti katsettaan ja katsoi, niin kuin olisin kysynyt jotakin vallan tavatonta. "Ihan hyvää." Kuului vastaus. Keskustelimme siinä jonkin aikaa hyvästä koulumenestyksestä, myönteisestä suhtautumisesta kouluun ja hyvänä kaverina olemisen jalosta taidosta, kunnes äiti vihdoin kysyi sen kysymyksen, jota varten hän selvästi oli ylipäätään tullut paikalle:"No milloinkas me siitä puhutaan mitä kaikkea mun poika ei osaa tai pysty?" Nyt oli minun vuoroni hämmentyä. Äiti jatkoi:"Niin että niinku missä se on pahasti jäljessä ja onko se ollenkaan osannut käyttäytyä?"

Kelasin pikakelauksella taaksepäin sitä aikaa, jonka olen poikaa tuntenut, ja ryhtiäni hieman parantaen kerroin äidille, etten nyt lainkaan ymmärrä mitä tarkoitat. Juurihan olin kertonut, kuinka hyvin koulussa kaikki on. "Niin siis siksi kai tänne käsketään... Kun siis penskat ei osaa olla niinkuin kuuluu, tai on jotenkin tyhmempiä kuin muut." APUA! Vieläkö tämä dinosaurusten aikainen käsitys elää ja voi paksusti? Annoin ryhtini pudota hieman ja uskaltauduin naurahtamaan pikkiriikkisen. "Ei kai sentään se ole se ainut syy enää nykyään!? Voidaanhan me tässä vaan yhdessä sitäkin maiskutella, kuinka mukavasti menee ja kuinka fiksu poika meillä on käsissämme!?" Nyt vilkaisin poikaa, joka istui edelleen pää painuksissa ja katseli kulmiensa alta jo aivan toiseen suuntaan. Kehoitin poikaakin sanomaan oman näkemyksensä asioista, jolloin hän nosti katseensa suoraan minuun ja tokaisi:"Kato mä sanoin sulle jo viime vuonna et on parempi antaa sitä mitä kuitenki odotetaan. Ei ois kannattanu alkaa petraamaan!" Katse painui taas alas, toiseen suuntaan.

MIKÄ PERHANA MEITÄ SUOMALAISIA OIKEIN VAIVAA??? Miksi kehuminen ja kannustaminen on meille niin vaikeaa? Se joko unohdetaan kokonaan, tai sitten se käännetään itsekkyyden puolelle meneväksi omien kykyjen ylikorostamiseksi. Kuinka me sen vielä oppisimme niin, että se olisi vain ja ainoastaan puhdasta pyyteetöntä positiivista faktaa?

Sinä ole hyvä!
Sähän osaat ton jo hienosti!
Olenpas mä tässä hyvä!
Katos hitto kun minähän olen taitava!

ASENNETTA SUOMALAISET, ASENNETTA!

perjantai 5. lokakuuta 2012

Ollako vai eikö olla? Siinäpä tottavie melkoinen kysymys!

Kuka minä olen ja miksi olen juuri tällainen? Kuinka suuri osa minusta on syntymästä saatua ja kuinka paljon sen jälkeen ansaittua? Jos minä olen äänekäs ja avoin, johtuuko se saamastani kasvatuksesta, vai siitä, että geeneistäni olisi tavalla tai toisella aina vain kasvanut äänekäs ja avoin tapaus?

Meitä on monta ihmistyyppiä. Hiljainen/äänekäs, syrjäänvetäytyvä/keskipisteeksi tavoitteleva, kiltti ja pehmeä/kylmä ja kova, harkitseva/harkitsematon, järkevä/tunnehömelö jne. jne... Mikä tekee meistä juuri jonkinlaisen? Miten kiltti ristiriitoja välttelevä miellyttäjä on päätynyt osaansa? Tai miten kovaääninen spontaani hölösuu on aina vain äänessä miljoonista vaiennusyrityksistä huolimatta?

"Olisipa ihanaa olla normaali", kuulin itseni kerran huokaavan eräälle ystävälleni. Mutta mikä on normaalia? Onko normaalia edes olemassakaan ja jos on, niin mihin sitä pitäisi verrata? Jotta voi olla normaaliutta, pitää olla epänormaaliuttakin. Tunnetko sinä jonkun, joku olisi "vain" normaali? Onko hän ulkonäöltään tietynlainen? Kuunteleeko hän vain tietynlaista musiikki ja pukeutuu vain tietynmerkkisiin vaatteisiin? Mutta olisiko se sitten normaalia? Aika kummallista olisi olla niin rajoittunut! Olisiko se jopa vähän epänormaalia?

Miksi meidän edes pitää käyttää aikaa tähän monimutkaiseen lokerointiin? "Vanha kansa" kaikessa viisaudessaa on kuitenkin todennut jo aikoja sitten, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Jos siis vain hyväksyisimme sen, että me olemme vain sellaisia kuin olemme ja tutustuisimme avoimin mielin mahdollisimman erilaisiin ihmisiin, niin emmekö me kaikki sitten olisi hurjan täydellisiä?

Siinä oli tälle blondille taas melkeinpä liikaa miettimistä yhdeksi illaksi! Äkkiä helposti lähestyttävää viiniä kitusiin ja unille! Kyllä se normaalin epänormaali elämä taas aamulla valkenee minullekin ;)

Hyvää yötä!

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Ärsyttääkö?

Turun sanomissa kirjoitetaan, että huoltajat ovat huolissaan lastensa liiasta kiltteydestä ja kuinka eilisen hyveet ovat tämän ajan paheita. Tämän ajan "hyveitä" taas tuntuvat olevan mm. pärjääminen, oikeudet ja kovuus.

"Kyllä sä saat lyödä, jos se on itsepuolustusta."
"Älä lainaa omaasi, se rikotaan tai varastetaan kuitenkin."
"Älä tervehdi, vastaantulija voi olla vaikka hullu."
"Sä olit siinä ensin."
"Kyllä sulla on oikeus!"

Siinä esimerkkejä lauseista, jotka tuntuvat olevan tämän ajan äideille ja isille yllättävän yleisiä kasvatusneuvoja lapsilleen. Eipä sillä, en minä tuomitse! Toisaalta ymmärrän tämän hyvin! Jokainen äiti tai isä haluaa lapselleen parasta; hyvän elämän ja parhaat mahdollisuudet onnistua siinä. Maailma on kova ja kylmä paikka, tiedän, mutta miten me voimme onnistua tekemään siitä edes yhtään pehmeämmän, jos me kasvatamme tulevaisuuden toivot pelkästään rautaakin kovemmiksi omia etujaan puolustaviksi pärjääjiksi?

Sosiaaliset taidot, positiiviset keinot ristiriitatilanteissa, epäonnistumisen sietokyky, pettymyksen jälkeen itsensä uudelleen kasaaminen ja motivointi, siinä lista niistä taidoista,  jotka ovat tämän ajan lapsilta enemmän tai vähemmän hukassa. Toisaalta en ihmettele tätä lainkaan, sillä ovathan lapset peilejä meistä aikuisista. Kuinka me voimme odottaa "hyvää käytöstä" lapsilta, kun yhä useammalta ja useammalta aikuiseltakin tuntuu pallo olevan hukassa täysin?!

Yksi suurimmista harmituksista, joka minua tässä päivässä vaivaa, on juuri käytöstapojen puuttuminen aikuisilta ihmisiltä. En tarkoita nyt mitään kauniita ruokapöytätapoja tai kiitoksen sanomisen jaloa taitoa, vaan tarkoitan ihmisenä toiselle ihmiselle olemista. Me olemme kaikki erilaisia, onneksi! Universumi ei yksinkertaisesti kestäisi sataa minua tai tuhatta sinua. Mutta emmekö me sentään voisi kestää toisiamme erilaisuudesta huolimatta? Enkö minä saisi rauhassa olla sellainen kuin olen, jos en loukkaa ketään toista omalla olemisellani? Enkö saisi rauhassa innostua työstäni ja tehdä sitä niin suurella palolla kuin ikinä haluan, ilman että saan kuulla kuinka ärsyttävä olen? Etkö sinäkin ansaitse saman työrauhan? Enkö minä saa pitää hauskaa ja iloita juuri niin lapsellisella tai älyttömällä tavalla kuin itse halua, ilman että minulle pitää kertoa kuinka naurettava olen? Etkö sinäkin ansaitse vapaa-aikaasi samaa yksityisyyttä?

Me olemme kaikki erilaisia ja joskus me juuri siksi ärsytämme toisiamme. Eikö olekin ihanaa! Ennetaan sen olla niin. Ärsyynnytään ja lepytään, puistellaan päitämme ja kauhistellaan, mutta tehdään se jossakin piilossa vaikka omassa kotona. Puretaan ärsytyksemme ihmiskunnan hienoimmalla keksinnöllä "selän takana puhumalla" niin, ettei kuitenkaan mollata toista, vaan annetaan oman tunteen vyöryä jollekin luottohenkilölle, joka sen on valmis vastaan ottamaan!

Ja kaiken tämän oman "oireilumme" keskellä, koitetaan uskaltaa kasvattaa niistä tulevaisuuden toivoista edes vähän pehmoisiakin. Kyllä ne silti pärjäävät ja uskallanpa jopa väittää että paremminkin!

Kiitos kun jaksoit lukea tämän ja jos nyt ärsyynnyit minusta, niin ole hyvä ja puhu minusta oikein kunnolla minun selkäni takana!

tiistai 2. lokakuuta 2012

Ei meidän "Pekka"!

"Arvoisa opettaja. Sinulle on sattunut tänään työajallasi melkoinen kömmähdys. Ymmärränhän minä, että erehtyminen on inhimillistä, mutta jossakin täytyy olla raja opettajankin ammattitaidottomuudella tai epäammatillisuudella.

Meidän "Pekka" tuli tänään kotiin, mukanaan jälki-istuntolappu, jossa luki "järjestyssääntöjen vastainen toimiminen" ja yksilöitynä tekona oli mainittu välitunnilla tönimisrinkiin osallistuminen, kaverin huitominen naamaan, opettajalle valehtelu ja kiroilu. Kotona kuitenkin "Pekka" kertoi opettajan ymmärtäneen kaiken väärin, sillä meidän "Pekkahan" ei koskaan syyllistyisi moiseen! Nyt "Pekalla" on paha mieli.

Täten pyydämmekin sinua pyytämään mitä pikimmiten "Pekalta" huomenna anteeksi ja katsomaan, ettei moinen väärinkäsitys enää pääse syntymään. Me olemme sentään kasvattaneet "Pekasta" kunnon pojan, ja nyt te siellä koulussa yritätte leimata hänestä kiusaajaa.

Eikö sinulla arvon opettaja ole vapaa-ajallasi parempaa tekemistä, kuin rangaistuslappujen kirjoittelu työajan jälkeen? Nyt saa loppua tämä oppilaiden kiusaaminen sekä turha syyttely. Meidän "Pekkahan" ei valehtele! Arvon opettaja voi nyt mennä itseensä ja myöntää, että on joko ymmärtänyt asian väärin tai suorastaan valehtelee tässä kyseisessä tapauksessa.

Yhteistyöterveisin "Pekan" huoltajat."

"Arvoisat huoltajat. Taidan olla tieni päässä tässä kyseisessä ammatissa. Mitään ei näköjään ole enää tehtävissä. Hyvää loppu elämää."

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Roikkuu rotkon reunalla ;)

Kun on syntynyt on/off -ihmiseksi, niin sellaisena näköjään pysyy koko elämänsä! Tai ei minulla vielä toivottavasti ole koko elämä kasassa, niin että en tiedä jos vaikka tästä tasaantuu vanhetessa, mutta epäilen. On/off -ihmisen elämä on rankkaa. Jokainen asia kolahtaa kovin, oli se sitten iloinen tai surullinen, hyvä tai paha. Kaikki tunteet tunnetaan satasella ja kaikkeen reagoidaan aina isosti!

Rankkuudestaan huolimatta on/off -ihmisen elämä on kuitenkin varmasti rikkaampaa, kuin monen tasaisemman juu/juu-ihmisen tai ei/ei-ihmisen, ehkä/vaikkapa -ihmisistä puhumattakaan. Silti täytyy myöntää, että olen juuri noille kaikille edellämainituille ihmistyypeille aika-ajoin melko kateellinen. Minä kun vaahtoan jostakin asiasta käsillä viuhtoen ja suurta sisäistä draamaa tuntien, on joskus hämmentävää huomata, miten toinen ihminen voi suhtauta samaan vaikkapa viileän analyyttisesti tai kylmän harkitsevasti. Joskus minäkin haluaisin vaan todeta, että nyt on näin, mutta kun minä totean että NYT ON HYVÄNEN AIKA HERRANJESTAS VOI KAMALA NÄIN!!!

Toisaalta on/off ihminen on onnekas, sillä elämän kaikki värit tulevat väkisinkin tutuiksi. Saa itkeä ja nauraa aina kovemmin kuin muut, saa raivostua niin että nahka kääntyy väärinpäin ja saa rakastaa niin että ravistelee! 

Joskus säälin läheisiäni ja ystäviäni... Voi hyvänen aika, että heillä on minun kanssani kestämistä! Mutta läheisteni määrästä päätellen, kaikki se vaiva ilmeisesti kannattaa!!!??? :)

Kiitos ja anteeksi kaikille ihanille, rakkaille, ihmeellisen viisaille ystävilleni, jotka ovat aina mukana niin aallon harjalla kuin siellä syvimmässäkin kuopassa. 

RIEMUKASTA ELÄMÄÄ ROTKON REUNALLA IKUISESTI ROIKKUEN TOIVOTTAA,
                   
SAARA ;)

perjantai 21. syyskuuta 2012

Minä olen.


”Mä nyt halaan sinua, vaikka sä et siitä tykkääkään”, sanoi ystaväni ja lähestyi minua askeleen verran. Miten niin en tykkää? Minähän olen halailija..? Oloni tuntui oudon tukalalta kun tutut kädet kiertyivät ympärilleni. ”Miten niin en tykkää halailusta?” toistelin mielessäni ja tunsin, kuinka pulssini kiihtyi suhteessa halauksen voimakkuuteen. ”No mutta mitä muuta? Miten se huominen hoidetaan? Voisinko mä vaikka hoitaa sen?” Sovittiin niin, ja miten niin en tykkää muka halailusta??? Kaikkea ne kanssa keksivätkin, ystävät.

Minä olen Saara. Iloinen ja hauskaa seuraa. Bileiden huumoripläjäys ja työpaikan äänekkäin ideariihi. Kodin arjen pyörittäjä ja suurissa kriiseissä aina se hyvä ”viimeinen pisara”. Minä olen Saara. Läheisyyttä rakastava halauksen välttelijä. Vaikeista kokemuksista selviytyjä, arjen sankari. Minä olen Saara. Vereslihalle revitty. Rikkinäinen muurien ympäröimä ihmisen varjo. Kipeä loukkaantuva haavoittuva hauras. Minä olen Saara. En enempää, en vähempää. Minä olen ihminen. Minä olen äiti. Minä olen sisko ja tytär. Minä olen vaimo. Petetty ja jätetty. Rakastettu ja vihattu. Minä olen Saara. Minä olen.

Vähän aikaa sitten seurasin rakkaan ystäväni raskautta. Geminiraskaus, lapset numero kolme ja neljä. Minä seurasin ihmisten kommentteja ja ystävääni kommenttien keskellä. Minä kuulin, että olen epänormaali, kun en ole pahoillani, kun en ole kateellinen tai katkera. Minä kuulin, että muut tietävät miltä minusta kuuluisi tuntua, vaan minustapa ei tuntunut miltään.

Minä sain tekstiviestin, että rakkaan ystäväni vauvat olivat syntyneet. Terveitä molemmat ja kaikilla kaikki hyvin. Minä sain viestin, että olen varmasti pahoillani ja surullinen. En minä ollut. Olin onnellinen ja helpottunut. Minä välttelin kuitenkin ystäväni näkemistä, enkä turhaan soitellut. Minä tykkäsin facebookissa ja olin korrekti.

Minä tiesin, että minä olen lukossa. Tiesin, että olen kateellinen ja normaali. Minä tiesin, ettei muut tiedä miltä minusta tuntuu ja minustapa tuntuikin aika pahalta.

Minä näin ystäväni vahingossa. Minä olin hämilläni ja onnellinen! Aidosti hurjan onnellinen. Ja minä olin surullinen ja katkera. Ja minä olen surullinen ja katkera. Minun miljoona haavaani aukesivat ja minä olen vereslihalla taas. Miksen minä jo parane? Miksen minä jo pääse yli? Pääsenkö minä koskaan yli? Tarvitseeko minun päästäkään koskaan yli? Olenko normaali vai epänormaali? Tarvitsenko apua vai osaanko auttaa itseäni? Koska tämä kipu loppuu? Loppuuko tämä kipu? Vietänkö minä aina syntymäpäiviä vuosi toisensa jälkeen? Vietänkö minä rippijuhlat ja lakkiaisetkin? Olenko minä aina neljän lapsen äiti, jolla on kaksi lasta? Saanko minä surra vielä vuosienkin jälkeen? Saanko minä surra?

Minä olen Saara, enkä koskaan enää vain Saara. Minä olen Saara ja minuun sattuu nyt ja aina?

torstai 16. elokuuta 2012

Oikein, väärin vai oikein väärin?

Taas se alkoi - monen muun ihmisen lapsen kasvatus ja opetus. Luokka täynnä pikkuihmisiä ja minä siinä "kapteenina laivaa ohjaamassa, ettei heti ajettaisi karille". Kuulen joka päivä uskomattoman viisaita sanoja suustani, tiedän haastavissa tilanteissa juuri tarkalleen sen, mitä pitää tehdä, jotta minä jään tahtojen taistossa voitolle. Kuuntelen, annan aikaa ja halauksen tarvittaessa, tilaa silloin kun sitä kaivataan ja niin edelleen ja niin edelleen. Miten se onkaan niin paljon helpompaa ohjata oikein toisten ihmisten lapsia!!???! Sillä kun sitten työpäivän jälkeen saavun omien lasteni päiväkodille, on viisaus ja järki tipotiessään! Kaikki se tietämys ja loogisuus joka minusta suorastaan pursui vielä hetki sitten katoaa tuon lyhyen automatkan aikana. Rinnassa vihlaisee kolme vuotiaan huokaus ja itkun lomasta purkautuvat kysymykset:"Miksi tääkin päivä piti olla arkipäivä? Miksi äiti sä aiiiiiiina jätät mut tänne ihan yksin? Miksi sun täytyy käydä töissä? Miksei vaan olla kotona aina..." Lohdutukseksi ja oman mielen kevennykseksi otetaan tietysti pillimehut... No olihan nyt tietysti myös niin kuuma päivä, että nesteiden saamisesta pitääkin huolehtia!

Päiväkodilta kotiin mennään luonnollisesti ruokakaupan kautta. Prisman pihalla se taas alkaa:"Otetaan varmaan jäätelö? Vähän vaan nannaa? Tikkari olis kiva..." Tässä pysyn nyt tiukkana! Tänään ei ole karkkipäivä. Kaupassa toinen karkaa ja juoksee päin vanhempaa naishenkilöä, joka selvästi ei ole pikkulapsi-ihminen. Punaisena ja hikisenä soperran pahoittelut ja koppaan karkulaisen kainalolukkoon ja survon väkisin ostoskärryihin. Sillä aikaa se toinen on löytänyt pillimehut kaupan toisiksi alimmalta hyllyltä, juuri siitä kolmevuotiaan silmien korkeudelta ja avannut kaksi mehua valmiiksi itselleen ja tietysti myös siskolle. Apua! Nyt se kärryihin survottu roikkuu pää alaspäin ostoskärryissä onneksi liian isoista siskon vanhoista kengistä juuttuneena ja kiljuu niin kovaa kuin kurkusta lähtee. En saa sitä toista enää takaisin kärryihin, joten roikotan sitä koko loppu kauppareissun ajan kainalolukossa tietysti huutavana kuin henkeä vietäisiin. Se toinen joka vielä on vapaana, vaeltelee niiden avattujen pillimehujen kanssa onneksi suurinpiirtein asiallisesti siinä melko lähellä aiheuttamatta enää mitään muuta harmia tai hämmennystä minulle, tai kenellekään. Kassalla alkaa tuntua jo siltä, että ollaan voiton puolella! Se sylissä raivoavakin on hiljentynyt kuuntelemaan kassakoneen ihanan tasaista piipausta ja se kolmevuotias nostelee niitä tyhjiä pillimehupurkkeja kiltisti kassahihnalle. "Hyvinhän tämä oikeastaan tänään meni!" Maksan, pakkaan, kuljetan ja survon autoon! Suuri helpotuksen huokaus pääsee jo huuliltani! Auto kurvaa pois parkkipaikalta ja kurkistan peruutuspeilistä ihania tyttöjäni... Tyttöjä, joista toisella on avaamaton tikkari paperi rapisten suussaan ja toinen on juuri otsasuoni pullistellen avaamassa paperikäärettään omasta tikkaristaan!?!?!!? Tiedän tiedän, nyt se joka niitä toisten lapsia kasvattaa lähtisi takaisin, veisi tikkarit kauppaan ja pitäisi pitkän puhuttelun varastamisen vaaroista, langettaisi tuomion ja veisi asian loppuun, niin että läksy opittaisiin kerralla ja kunnolla. Mutta mitä tekee tämä omien lasten kasvattaja... Omatunto soimaa, järki yrittää läksyttää mutta väsynyt ja mukavuudenhaluinen äiti kääntää peruutuspeilin asentoa niin, että takapenkille ei enää voi nähdä. Ja onhan se peili nyt tarkoitettukin siihen liikenteen seuramiseen eikä mihinkään muuhun!

Huomenna on taas luojan kiitos uusi päivä onnistua, tai sitten ei ;)

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Linnuton puu

Linnuton puu, valoton päivä.
Poissa on ilo, vain huolen häivä
maalaa kasvoillesi ilmeen kauniin hauraan.
Koitan turhaan saada sua nauraan.

Levoton sielu, rauhaton mieli.
Katkera sydän ja viiltävä kieli
satuttaa toista kun ei toinen jaksa yksin
olla surun kanssa sylityksin.

Vierivä kivi, sisällä sammalta.
Tarkasteletko joka kannalta
elämää vai ootko jäänyt jumiin?
Pakahdutko aikoihin liian rumiin?

Ojennettu käsi, tarttumatta jää.
Ei haittaa, ei katoa syli tää.
Ei ole vielä aika tilaa ilolle antaa,
joudut kiveä olallasi vielä matkan kantaa.

Linnuton puu, linnuton puu.

torstai 9. elokuuta 2012

Päiväkotielämän alku

"Tuli aika, jolloin lapset olivat tarpeeksi vanhoja, tai jos eivät olleetkaan, niin sitten tarpeeksi valmiita, tai jos eivät sitäkään, niin tuli kuitenkin aika, jolloin koti ja mummila -elämä loppui ja alkoi päiväkotielämä. Tätä oltiin odotettu, tai jos eivät lapset olleetkaan, niin äiti oli sitäkin enemmän. Valmistelut oli huolella tehty. Oli ostettu päiväkotireput, nimikoitu ainakin melkein kaikki vaatteet, puhuttu innostavasti ja motivoivasti asiasta, luettu "Pirre menee päiväkotiin" -kirjoja, askarreltu kalenteri, jossa kuvien avulla hahmotetaan viikkoa, hankittu tossut ja tytymekko jumppatuokioihin...

Äiti oli psyykannut itseään. Hän oli jo aikoja sitten päättänyt, ettei aio olla se äiti, joka jää ovelle notkumaan kyynel silmäkulmassa kimmeltäen vilkuttamaan vielä yhden kerran ja sitten vielä yhden kerran varmuudenvuoksi. Hän oli antanut järjen muistuttaa, kuinka lapset voivat kapinoida pikkiriikkisen ja että itkukaan ei eron hetkellä haittaa eikä vahongoita lasta, vaan kuuluu terveeseen kiintymyssuhteeseen. Kaikki oli siis valmista!

Ensimmäisenä aamuna tunnelma oli katossa ja matkaan lähdettiin hyvissä ajoin. Päiväkodin pihassa ihasteltiin valtavaa liukumäkeä ja ihmeellistä kiipeilytelinettä, johon ehkä vain "isot tytöt" saavat kiivetä. Päätettiin tarkistaa asia viipymättä tädeiltä, kunhan päästäisiin sisään. Reppu naulakkoon, tippa käsiin, äiti hyöri ja pyöri ihmeissään, lapset seisoivat hämillään, "hyvää huomenta" kuului jostain ja siihen vastattiin niinkuin oli harjoiteltu. Halit, pusut ja reipas hei hei...

Äidin sydämessä oli äkkiä jotakin painavaa. "Eivät ne pärjää. Eiväthän ne pärjää ilman minua?" Järki huusi "mene" mutta sydän aneli jäämään vielä yhden vilkutuksen verran, ihan vain varmuudenvuoksi. Riita ratkaistiin viisaan ja ammattitaitoisen hoitajan toimesta, kun hän ystävällisesti totesi äidin nyt lähtevän ja työnti hellästi sekavan hahmon ovesta käytävään. Järki huusi kovempaa ja äiti lähti autolle. Pihassa ne tulivat, suuret pulleroiset kyyneleet. Olikohan nyt sittenkään vielä se aika?

Järki suuttui nyt todenteolla! Se otti äitiä niskasta kiinni ja ravisti lujaa. "Mene nyt nainen matkoihisi siitä parkumasta. Kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin!"

perjantai 3. elokuuta 2012

Sukupuolipotaskaa

Sukupuolisensitiivinen kasvatus, sukupuoleton sukupolvi... Hyi helvetti mitä kakkaa! No joo joo, en minäkään kannata sitä, että nuttura päässä mekko heiluen pelkkiä nukkeleikkejä tytöille ja pojat ajamaan sitä iän ikuista traktoria. Mutta herran jestas sentään! Täytyykö tästäkin nyt alkaa tekemään taas uutta "perhepetikestovaippailijakantoliinailija"-käsitettä??? Eikö voisi vain käyttää kestovaippaa ilman että kuuluu mihinkään hörhöjen kerhoon, tai eikö vain voisi kasvattaa ilman sukupuolivouhotusta vanhanaikaisesti maalaisjärjellä..?


Joka paikassa vouhotetaan siitä, kuinka neuvolan täti uskalsi korostaa tyttöjen juttuja tytölle ja kuinka lelukaupassakin hyvänen aika on tyttöjen ja poikien lelut eri paikoissa... No ymmärrän, mutta kun nyt alkaakin tuntua jo siltä, että jos se tyttö sitten vaikka meneekin oikeasti tykkäämään tyttöjen jutuista, niin aijaijai... jo on äiti taas epäonnistunut. Tai voi voi sentään, kun poika leikkii autolla! Ei ole varmasti sen isä muuta sille koskaan antanut käteen. 


Mitäs jos annettaisiin lasten olla vaan lapsia, tyttöjen tyttöjä ja poikien poikia. Kaikki saisivat tykätä ihan justiinsa siitä mistä tykkäävät ja lopetettaisiin hössöttäminen..? Ja jos joku tyttö nyt sitten joskus ei saakaan sitä lempijunaa lahjaksi, kun mummo ei ymmärtänyt tai pojalta jää nukkeleikit vain naapurin Maijan vaunujen varaan, koska kummisetä on sukupuolirajoitteinen, niin en millään pysty uskomaan, että se nyt kovin vakavaa traumaa saa kenessäkään aikaiseksi. Eiköhän siitä naapurin Matista, joka tykkää kolmetoistavuotiaana pukeutua mekkoon, tule se Marjaana sitten joskus isojen kriisien jälkeen tavalla tai toisella kuitenkin, jos niin on tarkoitettu...


Minä olen kuitenkin tyttö ja ylpeä siitä! Tässä vielä PMMP:tä lainatakseni kaikille tytöille hienoja sanoja:


Yhdentekevää mikä on epäoriginaalia
kaikki on lainattuu, pitäähän perinteit vaalia
Ihan sama virtaako Iijoki vai Ararat
pastissin pastissin pastissi ja lainaideat
En oo mikään perse, oon mieluummin persoona
jättäkää mut pois miss pop -kilpailuista
Terkut hiekkalaatikkojen reunoilta
tulkaa tekeen meidän kaa rakkauden hiekkakakkuja

Kun on saanu aina alottaa kaiken alusta
ei oo näkyny tyhjän paperin kauhua
Kaikki kel on sakset osaa leikata
jos mokaatte, kukaan ei muista sitä huomenna
Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä
siihen ei kuole, kokeilin, oon vielä hengissä
Tehkää ite kaikki ihan alusta
niin se on ajankuva päivänkuva hetkenkuva omakuva

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
Värikkäit palikoita rakentaa oma torni
kun juomakulttuuriperhe kasvattaa
Tehän ootte jo oikein
kun te ootte vaan just noin
Kaikki mitä te teette
ja se miten te ootte
Hunninko maailmankartalle

No näihä se on!

Jang ei ole mitään ilman jinnii
ei maailma oo mitään ilman naista
kehotanki joka pimuu ja mimmii
a-antakaa kuulua ja antakaa haista, joo
tääl ei sitä tarvitse anteeksi pyytää
millään tavoin ikinä ujostella, että
ootte täydellisiä noin
voitte tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!
Sä voit tehdä ja mennä
nainen, sanon sulle
hei mä sanon sulle: Uneksi, lennä!

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
ne kasvaa miten sattuu
kun marttyyrimadonna
ja pyhä virtahepo ne kasvattaa
Tehän ootte jo oikein
kun te ootte vaan just noin
Kaikki mitä te teette
ja se miten te ootte
Hunninko maailmankartalle

Pienempää, myöhään, vähemmän, puolet
Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
ne kasvaa ihanaksi
ja pärjää pakon eessä
kun itsensä ne itse kasvattaa

torstai 26. heinäkuuta 2012

Ilman heitä ei olisi teitä...

Siinä ne leikkivät kaksi pientä tyttöä omissa lapsuuteni maisemissa. Toisella eriskummallinen virne naamallaan, kuin houkutellen mukaan nauramaan ilman syytä puhtaasta nauramisen ilosta. Toisella kulmat kurtussa uhmaamisesta, mutta hymynkare huulilla kuitenkin, sillä elämän ihanuutta ei kokonaan saa pois pyyhittyä noista kauniista lapsen kasvoista. Täydellisen ihania, täydellisen hupsuja, täydellisen rakkaita ja täydellisen täydellisiä.

Tällaisinä hetkinä kaikki muu lakkaa olemasta ja elämä hymyilee. Ei tässä nyt muistu mieleen, kuinka aamulla ennen kahdeksaa jo viidettä riitaa ratkoessani suunnittelin väsyyneenä "lähtemistä R-kioskille enkä koskaan enää palaavani". Ei muistu nyt mieleeni sekään, kuinka edellisyönä valvoin täysin selittämättömästi raivoavan lapsen vieressä kaksi ja puoli tuntia sanalla sanoen vittuuntuneena koko hommaan. En pysty muistamaan juuri nyt sitäkään, miksi viime viikolla uskoin olevani maailman huonoin äiti ja miksi kyseenalaistinkaan koko äitiyteni ja sen mikä siihen johti. Nyt vain katson ja hymyilen ja rakastan. Tässä hetkessä juuri piilee se salaisuus, miksi tämä kaikki on sen kaiken arvoista!

Silloin se taas muistuu mieleen, kuinka onnekas olenkaan. Silloin se hinta, jonka jouduin tästä maksamaan tuntuu mitättömän pieneltä. Silloin en halua muistaa, mitä otettiin pois, jotta nämä saataisiin tilalle. Silloin katson ylöspäin vain hymyilläkseni pilville ja kuiskaan hiljaa:"Katsokaas pojat näitä tyttöjä!"

torstai 19. heinäkuuta 2012

"Suku on pahin"?

"Ei tarvitse tykätä, mutta tarvitsee tulla toimeen." Siinä lause, jota olen oppilailleni hokenut jo vuosia. "Ei kaikista tarvitse pitää yhtä paljon, mutta toimeen on tultava." Kuulostaa helpolta vai kuinka, mutta mitenkäs sitten käytännössä? Kuinka monelta aikuiselta tämä oikeasti onnistuu?

Ajattelepas nyt hetki jotakin henkilöä, jonka ajatusmaailma tai koko olemus on täysin vastakkainen omaasi verrattuna. Vaikkapa anoppiasi, joka on täysin eri planeetalta kanssasi tai työkaveria, jonka jokainen lause kuulostaa sinusta sisällöllisesti siansaksalta. Väitän, että meiltä kaikilta löytyy joku, jota nyt voit ajatella.

Mitä tarkoittaa "tulla toimeen"? Sitäkö, että esität kohteliasta hänen seurassaan? Toimit hyvien tapojen mukaan? Hymyilet ja olet ystävällinen? Kuinka ystävällinen pitää olla? Vai riittääkö se, että tervehdit vähäeleisesti ja jätät ihmisen omaan arvoonsa sen jälkeen? Riippuu tietysti tilanteesta. Ehkäpä työkaverille voi olla viileä ja asia on sillä selvä, mutta entäpä sitten läheisemmät ihmiset tai ihmiset, jotka ovat lähellä kuten perhe tai suku?

Sanonta "suku on pahin" on vaivannut minua aikoinaan paljon. Tulen hyvin tiiviistä perheestä, jossa räiskyy kyllä tasaisin väliajoin, mutta aina välit selvitetään ja taas rakastetaan lujaa. Sitten kasvoin vähän ja ymmärsin, että suvulla ei tarkoitetakaan perhettä, vaan paljon suurempaa ihmisjoukkoa. Olen siitä onnellisessa asemassa, että voin rehellisesti todeta oman sukuni olevan yllättävänkin mukavaa porukkaa. Mahtuuhan siihenkin toki monenlaista sortteeraajaa ja esimerkiksi oman äitini veljet ovat järjestäneet osaltaan jos jonkinlaista murhetta, mutta pääosin olen sukulaisistani ylpeä. 

Siinä oli ote jo siitä laajemmasta porukasta nimeltä suku, mutta ei siinä vielä kaikki. Lisää tulee, jos sattuu puoliso löytymään. Menet naimisiin, pidät häät ja rakastat. Ihanaa! Paitsi että "lahjaksi saat" lisää sukulaisia. Tässä kohtaa mielestäni homma hankaloittuu melkoisesti. Se että omia sukulaisiaan ei saa valita on ymmärrettävää ja sen porukan kanssa tahtoo tulla toimeen melko mielellään, mutta että päälle läiskästään vielä uutta porukkaa, jotka eivät edes oikeastaan ole sinulle sukua, mutta ne on silti otettava omaksi tavalla tai toisella. 

"Ei tarvitse tykätä, mutta tarvitsee tulla toimeen." Eikö alakin jo kuulostamaan hankalalta? Eikä sen "uuden suvun" tarvitse edes olla omituista tai kummallista väkeä. Se tuntuu silti siltä, koska ne ovat vieraita. On toiset tavat ja tottumukset. On pinttyneet perinteet ja juurtuneet traditiot. Aluksi se on jännittävää. Kuin tutustuisi uuteen maahan tai kulttuuriin. Mutta sanonta"borta bra men hemma best" alkaa hiipimään pian mieleen. 

Mitä tarkoittaa "tulla toimeen"? Sitä olen jo pitkään pohtinut ja tulen varmasti pohtimaan vielä pitkään. Tarkoittipa se toisaalta mitä tahansa, niin parhaani olen pyrkinyt tekemään. Toivottavasti se riittää.

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Inhimillisen kauheaa ja kaunista


Tämä on nyt kirjoitettava tänne. Juuri tänään, neljä vuotta sen jälkeen...

Lainattu aikaisemmasta blogistani: "Kun kuulimme lohduttoman uutisen pienten kaksostemme kohtalosta, emme voineet välttyä enää siltä surulta, joka oli tulossa. Jostain, kuin ihmeen kaupalla, löysimme rohkeutta päättää selvitä yhdessä kaikesta, mikä edessä odotti. Tuo päätös on yhä karttanamme kohti selviytymistä. Olin aina tiennyt, että puutteistaan huolimatta, minulla oli uskomattoman rohkea ja rakastava mies. Sitä minun ei ollut koskaan tarvinnut epäillä. Lopullisen varmistuksen asiasta sain tuona päivänä, jolloin päällemme laskettiin surun viitta. Hän kantoi sitä harteillaan ennennäkemättömällä voimalla, vahvana painon alla taipumatta. Ensimmäiset askeleet matkallamme kuljimme lomittain, toisiimme kietoutuneina. Kun minä horjuin, hän korjasi asentoani. Kun olin hengästynyt enkä saanut ilmaa keuhkoihini, hän hengitti puolestani. Ilman sanoja hän puhui minulle järkeä, ilman ääntä hän huusi pahan pois. Minun oli helppo antaa surun tulla."

Luen tämän pitkästä aikaa tänään pienten poikiemme neljäntenä syntymäpäivänä. Ensimmäisenä sellaisena, jona en meinaakaan hukkua uudelleen ahdistukseen. Rinnallani tänään kalliolla heitä muistamassa istuu mies. Se sama, joka silloin otti vastaan pää painuksissa kanssani ne pienet. Silmät kostuneina hän katsoo merelle ja nyökkää, kun totean, että hyvin me olemme niillä korteilla pelanneet, jotka meille syystä tai toisesta annettiin. "Olet edelleen kauneinta mitä tiedän", hän kuiskaa. Kuulin viimeksi nuo sanat silloin, kun sairaalasta kotiin palattuani seisoin sänkyni vieressä vereslihalla peläten nukkumista, mutta hereillä olemista sitäkin enemmän. 

Me olemme satuttaneet toisiamme niin monella eri tavalla sen jälkeen kun meidät revittiin rikki, mutta tänään tällä kalliolla annan sinulle anteeksi. Sinä olet ihminen, et vähenpää, et enempää. Annathan sinäkin minulle anteeksi?
Päätin sua rakastaa, läpi päivien vaikeidenkin sen aina muistaa.
Hetken pelkäsin, sä ootko oikee mulle sittenkään.
Mutta vain katse sulta riittää, mä iäks sinuun jään.
Sinun läheisyytes minun paras paikka on.
Siihen jään, en koskaan ole yksin, levoton.
Sun kosketukses iholleni polttaa jäljen pysyvän.
Sen tiedän ikuisesti minuun jäljen jättävän.
Lupaan sulle, tahdon kanssasi kaiken jakaa.
Muista, ettei meille kukaan maailmassa onnea varmaksi takaa.
Yhdessä on tehtävä se onni meille itsellemme.
Lopulta kai tärkeintä on, miten ollaan ihmisiä toisillemme.
Ei onni ikuisesti ole pysyvää.
Ei kaksi sydäntä kai ilman työtä yhteen jää.
Lupaathan sä  mulle joka päivä jaksaa muistuttaa,
että maja sortuvakin uudelleen me kaksi voidaan rakentaa.
Ja kun en jaksa nostaa pystyyn enää uutta unelmaa,
muistuta mua silloin, tässä kaikki on mitä me tarvitaan.

Tuuletuksen tärkeydestä.

"Ehjimmät ihmiset ovat sirpaleista tehty." Se luki bussipysäkillä raaputettuna yllättävän huolellisesti liimattuun mainoskylttiin. Luin tekstin vielä uudelleen, kuin hyväksyttäen sen itselläni toisen kerran.

 Niin totta. Kun jotain menee ihmisessä rikki, syntyy kaaos, jonka pakottamina pitää hajonnut tavalla tai toisella korjata. Miten me sen teemme? Miten keräämme palaset ja löydämme niille uudet paikat johon ne loksahtavat? Jokainen kai keksii omat keinonsa.

 Mistä me sitten menemme rikki? Mikä on tarpeeksi tai liikaa, jotta se saa hajoamaan kaiken siihen asti huolella rakennetun? Sen summa on kaikille eri. Joskus pienikin särö riittää ja toisinaan taas tarvitaan murskaavaa voimaa, kunnon isku lekalla ja säpäleiksi kaikki kerralla.

 Minä menin rikki tulemalla äidiksi. Äidiksi enkeleille. Äidiksi en kenellekään. Äidiksi uurnalle. Äidiksi muistoille. Minä rakensin itseni uudelleen tuhansista paloista ja miljoonista sirpaleista. Sovitin yhtä kerrallaan kunnes se loksahti. Jotkut paloista heitin pois, ne eivät enää sopineet mihinkään. Tyhjiin kohtiin hankin täytettä tavalla tai toisella. Kaikki palat eivät liittyneet toisiinsa enää tiukasti saumakkain. Niiden raot koitin tilkitä väkisin, mutta aina pääsi tuuli raoista kuitenkin sisään.

 "Oletkohan sä vähän ylireagoinut tähän kaikkeen?" kysyi kerran eräs ystäväksi itseään kutsuva henkilö minulta. Hymyilin ja annoin tuulen tulla sisään. Olen ehjempi kuin koskaan, sillä kaltaistesi ihmisten sanat eivät minua enää satuta. Sileä liukas pintasi ja itseoikeutettu viisautesi eivät minua enää horjuta. "En usko", vastasin ja käännyin pois. Palataan asiaan sitten kun menet itse joskus rikki....

Hyvää syntymäpäivää pienet enkelit, äiti alkaa olla taas kokonainen.

Särkynyt saviruukku

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Taivas, voi taivas!

"Toisen taivas on toisen helvetti" sanotaan. Varmasti aivan totta ja nyt vien teidät matkalle niistä toiseen.

Polkupyörän pumppu kateissa. Ei nyt! Senhän piti olla siinä kolmannessa banaanilaatikossa joka lojui yllättävän kauan olohuoneen nurkassa muuton jälkeen joulukuussa. Minähän purin sen laatikon ja laitoin pumpun talteen. Mutta minne..? Otan yhden neuvoa antavan ja jatkan etsintöjä. Pian nyt, sen on löydyttävä. Alkaa olla jo kiire.

Pumppua ei löydy, joten matkaan on lähdettävä löysin renkain. Ei haittaa, lainaan joltain uudelta tutulta. Kassi tarakalle ja matka alkaa. Hymyilen, en voi sille mitään. Mieli on korkealla ja jännittää. Mitäköhän tästä tänä vuonna tulee..? Saavun keltaisen talon pihaan. Siellä se punapää odottaa. Sama punapää, joka vuodesta toiseen on aina mukana! Ihana ystävä! Muistetaan niitä, jotka puuttuvat. Otetaanpan yhdet niillekin! Aurinko pilkistää harmaiden pilvien takaa. Ei tänään sada vaikka luvattiin. On kuuma ja hikinen olo. Pian on paljon vielä hikisempää menoa. Otetaan taas!

Matka jatkuu. Mennään hiljaa ettei tule hiki sanon ja pyyhin nauraen pyllyhikeä pois. Matkalla koukataan tottakai yhden mutkan kautta vähintääkin. Tällä kertaa sieltä mutkasta löytyy vanhoja tuttuja. Halataan, nauretaan, vittuillaan! Ai miten tätä olen odottanut.

Kello on taas jo liikaa. Nyt on mentävä, pian tulee kiire. Perillä odottaa jonoja. Pyöräparkkijono, sisäänpääsyjono, kassintarkastusjono... Kuka hullu noissa jonottaa sanon ja kiilaan coolisti jonon kärkeen. Taaskaan ei jouduttu jonottamaan :)

Sitä mihin nyt mennään ei tarvitse kysyä. Keskikalja-alue tönöttää tutulla paikallaan. Portin paikkaa ovat kyllä vaihtaneet aivan kuin kiusaksi. Ei haittaa, sisään nyt vaan. "Maksa sä ekat! Otetaas tosta paikka."

Moikataan, nauretaan, kiljutaan, sählätään, kuunnellaan, tanssitaan, kahlataan, pissataan kyykyssä, ei pyyhitä vaan ravistellaan. Juodaan, tanssitaan, moikataan, kahlataan, kiljutaan, halataan, pissataan kyykyssä, nyt pyyhitään. Nauretaan, moikataan, halataan, jorataan, huudetaan, suudellaan, pissataan kyykyssä. Painitaan, moikataan, halataan, nauretaan, lauletaan, nautitaan, pissataan kyykyssä, ei pyyhitä.

Ilta tummenee ja kääntyy yöksi. Poljetaan kotiin tai johonkin. Nukutaan sänkyyn tai johonkin. Oman kullan kanssa tai jonkun uuden. Se oli siinä ja huomenna taas jaksaa.

20-vuotta Ruisrockkia! Taivas, voi taivas!


sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Joku yäkkäys... mistä lie purkautuu.

Pieni poika istuu eteisessä ja yrittää laittaa kenkää jalkaansa. Hän yrittää uudelleen ja uudelleen, mutta se ei vaan mene. Ohi kulkee kiireinen äiti roikottaen pikkusisarta tuskaisena ja tiuskaiseen:" Eikö se saatana ole jo jalassa?" Äiti ei huomaa poskelle vierivää kyyneltä.

Kadulla kulkee mies pää painuksissa hoippuen puolelta toiselle. Miehen takki on likainen ja rikki. Hänen rasvainen tukkansa on takussa ja kädessä lujasti kiinni pysyvän pullon pohjalla on vielä vähän jäljellä. Miehen toinen käsi, jossa tiukasti kulkee kuva entisestä elämästä, hipaisee ohikulkijaa vahingossa hänen kompastuessaan liian suuriin kenkiinsä. "Voi vitun juoppo. Hanki itselles töitä tai tapa ittes." Ohikulkija ei kuule syvää huokausta.

Nainen, kokonaan verhoutuneena kaapuun, istuu bussipysäkillä ja keinuttaa hiljaa lastenvaunuja. Esikoinen nukkuu niissä rauhallista untansa. Vieressä seisova mies muistaa juuri unohtaneensa lompakkonsa kahvilaan. "Voi helvetin helvetti!" hän tokaisee yllättävän tiukkaan sävyyn vihaisena itselleen. Hän ei huomaa miten nainen kavahtaa ja painaa päänsä alas ymmärtämättä sanaakaan, mutta uskoen tietävänsä mitä taas sai osakseen.

Kaksi teinityttöä istuu nurmikolla auringossa. Toisen tytön hihaton paita on aavistuksen liian tiukka ja hameenhelma on noussut ylös puoleen sääreen. Poolopaitaan pukeutunut tyttö ei hymyile, vaikka ilma on kaunis ja lomaa edessä vielä ennen syksyä. Ohikulkeva keski-ikäinen mies hieraisee kaljamahaansa ja viheltää. "Tollasia pikkukissoja pitäis päästä oikeen kunnolla paijaamaan", hän sanoo ja lipoo tökerösti huuliaan. Hän ei näe poolopaidan alla olevia viiltojälkiä eikä sitä, kuinka sydän saa taas uuden haavan.

Sinä istut joskus jossakin. Paitasi on rypyssä hieman tai siinä oleva kuva sattuu ärsyttämään ohikulkijaa.  Olet liian kaunis tai liian kummallisen näköinen. Sinun ryhtisi on liian itsevarma tai voisit olla vähän suoraselkäisempikin. Sinun halpatavaraliikkeestä ostettu jäljennöslaukku näyttää liian aidolta tai sitten aito laukkusi muistuttaa liikaa kopiota. Sinun värikkäät vaatteesi nostattavat kiukkua tai mustan puhuva ulkomuotosi on selvästi liian uhkaava. "Voi jumalauta mikä toikin luulee olevansa! Mä vedän sitä turpaan..." Hän ei näe tulevaa epikriisiäsi.